Oululainen Immu Ilmarinen on soittanut, äänittänyt ja tuottanut rockia 1970-luvulta lähtien. Tuona aikana näkemykset ovat kypsyneet, suosikit ja trendit vaihtuneet, mutta yksi on ja pysyy: AC/DC.
"Vaikka AC/DC:tä kuulisi matkaradiosta, se herättää voimakkaita tunteita. Musiikki iskee aina kympillä takaraivoon", perustelee Ilmarinen kolme vuosikymmentä vahvana kestänyttä bändisuhdettaan.
AC/DC:n pinnallisesti kuunnellen yksinkertaisesta musiikista on moneksi, sanoo muusikkonäkökulmasta yhtyettä lähestyvä Ilmarinen. Voimakas rock puhuttelee peruskuulijaa, mutta tarjoaa täkyjä myös soittajalle.
"Musiikkiin on kätketty pirullisen taitavasti nyansseja ja kaikenmoisia juttuja. Taitavakaan soittaja ei pysty suoraan heittämään niitä, jos ei tunne bändiä."
Mistä nimi bändille?
Raakojen bluessävyisten levyjen ilmestyttyä 1970-luvun puolivälissä AC/DC oli Oulussa vielä pienten piirien omaisuutta.
Suosio lähti kasvuun Bon Scottin kuoleman jälkeisten menestysalbumien myötä. sanoo Ilmarinen, jonka legendaarinen Riff Raff -yhtye olisi aikoinaan saanut miettiä toisen nimen ilman AC/DC:ta. "Jossain elokuvassa parempi väki haukkui roskasakkia riff raffiksi. Termi huvitti meitä, ja huomattiin, että hei, semmoinen AC/DC-biisi on olemassa, ja että siitä tulisi hyvä nimi bändille. Niin tuli."
Kasetti muutti kaiken
AC/DC:n albumeilla sointi vaihtelee kuivasta massiiviseen, mutta studioammattilainen Ilmarinen ei pidä eroja lopulta kovin merkittävinä.
"Pohjalla kuuluu aina yhtyeen oma sointi, tarkkuus ja voima. Sveitsiläistä kellosepäntyötä yhdistettynä raskaisiin moukareihin", Ilmarinen kiteyttää.
Tamperelainen Pasi Heikura on yksi kolmasosa huumoripitoisesta Alivaltiosihteeri-ryhmästä. Lisäksi hän on kirjailija ja osa-aikakitaristi, mutta myös Suomen tunnetuimpia AC/DC-diggareita.
Heikuran kasvu antaumukselliseksi faniksi kulki kieltämisen ja välinpitämättömyyden kautta, sillä 1980-luvulla nuoren älykön pirtaan sopi paremmin uuden aallon musiikki, brittibändit ja Talking Headsin kaltaiset yhtyeet Yhdysvaltojen itärannikolta.
Opiskelukaverilta 25-vuotiaana saatu AC/DC-kasetti muutti kaiken.
"AC/DC:n musiikki tuli rakkaaksi ja valloitti nopeasti niin ison osan elämässä, että kyse ei ole enää vain musiikista - vaan suorasta energian välityksestä, voimasta ja valosta", Heikura hehkuttaa.
Satie päässyt lähelle
AC/DC:n nerous piilee minimalismissa, musiikissa ei ole mitään turhaa. Yhtye synnyttää maksimaalinen tehon minimaalisilla palikoilla, sanoo Heikura.
"Erik Satie on päässyt minimalismissaan aika lähelle, mutta vain harva rockbändi. Ne tuhrivat ja soittavat liikaa, jättävät kaikua ja kaivavat kosketinsoittimet esiin."
Todisteena australialaisen rockviisikon vastaansanomattomasta voimasta Heikura mainitsee AC/DC:n olleen ensimmäinen yhtye, jonka konsertissa hän unohti roolinsa tylsänä rockpoliisina.
"Opin olemaan osa yleisöä ja huutamaan joukossa nyrkki pystyssä. Se on suurin piirtein parasta mitä on."