Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi on ollut viime vuosien puhutuimpia ranskalaisia sarjakuvia. Sattoufin kirja sijoittuu 1970-1980-lukujen taitteeseen, mutta tuntuu pelottavan ajankohtaiselta - tai pikemminkin ajattomalta.
Sattoufin syyrialainen isä lähti maalta opiskelemaan Ranskaan, Pariisin maineikkaaseen Sorbonnen yliopistoon. Siellä hän tapasi ranskalaisen Clémentinen, ja pariskunta meni pian naimisiin. Liiton tuloksena syntyi Riad vuonna 1978.
Tulevaisuuden arabi (WSOY, suom. Saara Pääkkönen) kuvaa kirpeänhauskasti, millaista perheen elämä oli käytännössä. Isä Abdel-Razak Sattouf vei vaimonsa ja lapsensa töiden perässä ensin Ranskasta Muammar Gaddafin Libyaan, sitten Hafez al-Assadin Syyriaan ja pian taas Ranskaan.
Jatkuva maasta toiseen siirtyminen kiskoi perheen juuriltaan, jos niitä olikaan. Sattouf on sitä mieltä, että kokemus vahvisti hänen ulkopuolisuuden tunnettaan, hyvässä ja pahassa.
- Syyrialaisille olin ranskalainen, mutta ranskalaisille Lähi-idästä tullut maahanmuuttaja. Missään ei tuntunut kodilta. Mutta opin tarkkailemaan ihmisiä. Se on taiteilijalle hyödyllinen ominaisuus, Sattouf pohtii.
Hänen isänsä oli voimakas persoonallisuus, joka ei peitellyt mielipiteitään.
- Isäni oli akateemisesti koulutettu mutta ei suoraan sanottuna mikään demokratian ystävä. Hän ihaili diktaattoreja ja kannatti panarabialaista aatetta.
- Nyt aikuisena minua kiinnostaa lapsuuteen sisäänrakennettu ristiriita. Tietyssä iässä ihailet vanhempiasi ja hyväksyt heiltä lähes minkälaista käytöstä ja ajattelua vain.
Ei oppi ojaan kaada
Perhekronikasta tuli hitti. Tulevaisuuden arabin käännösoikeudet on myyty 15 kielelle. Sarjan ensimmäistä osaa on myyty ranskaksi yli 200 000 kappaletta, ja jatko-osa ilmestyy suomeksikin ensi vuonna.
Tulevaisuuden arabi oli Sattoufin lopullinen läpimurtoteos, mutta jo sitä ennen hän keräsi mainetta havaintokykyisenä humoristina. Sattoufin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva Les beaux gosses (2009) sai César-palkinnon parhaasta esikoiselokuvasta ja keräsi peräti miljoonaa katsojaa.
- Olen ollut mukana useissa elokuvissa ja teen niitä jatkossakin. Sarjakuvaa en kuitenkaan jätä. Se on upea pienimuotoisen kerronnan laji. Sillä voi tehdä asioita, joihin elokuva ei helposti veny.
Tuottelias, toistakymmentä albumia tehnyt Sattouf on hyödyntänyt omaelämäkerrallisuutta ja tositapahtumia sarjakuvissaan ennenkin. Jéremie-sarja (2003-2005) kertoo Tulevaisuuden arabia vanhemman päähenkilön toilailuista. Charlie Hebdo -lehdessä kymmenisen vuotta ilmestynyt ja kahdeksi kokoelmaksikin koottu La vie secrète des jeunes (”Nuorten salainen elämä”) puolestaan kertoo, miten nuoret kuvaavat toisilleen arkeaan.
Menestystarina jos jokin. Sattoufin ura ei kuitenkin ole edennyt ongelmitta. Hän tarjosi tarinoitaan 2000-luvun alussa lukemattomille kustantajille, mutta he eivät havainneet lahjakkuutta.
- Kun yksi albumi hylättiin, aloin saman tien tehdä seuraavaa. En edes ajatellut, että parantaisin ja viimeistelisin vanhoja tekeleitä. Lopulta opin kai piirtämään tarpeeksi hyvin.