Halpalentoyhtiö
Flying Finnin
konkurssissa pidetään velkojain kuulustelu 19. maaliskuuta Vantaan käräjäoikeudessa. Vajaan vuoden aikana yhtiöllä oli kolme toimitusjohtajaa, jotka kaikki on kutsuttu istuntoon vannomaan pesäluettelo oikeaksi. Yhtiöllä on velkaa ainakin 7 miljoonaa euroa.
Velkojien listassa on yli sata tahoa. Suurimmat velkojat ovat Ilmailulaitos ja lentokoneet vuokranneet leasing-yhtiöt.
Flying Finnin suurimmat omistajat ovat ravintolaliiketoiminnastaan tunnetun Rantakarin perheen edustajat eri yritysten kautta. Vuoden lopulla Lauri Rantakari oli suurin yksittäinen osakkeenomistaja 23,05 prosentilla ja hänen yhtiönsä VivaOn Oy 20,28 prosentilla.
Fanfina Oy omistaa Helsingissä tunnetun ravintola Mikadon ja sen toimitusjohtaja on Linda Rantakari. Fanfinan osuus konkurssiyhtiöstä oli 31. joulukuuta 13,28 prosenttia ja Linda Rantakarin 6,68 prosenttia.
Ravintoloitsija ja sijoittaja Make Railonkosken osuus oli 8,72 prosenttia ja entisen ralliautoilijan Juha Kankkusen 8,39 prosenttia. Yhtiön viimeinen toimitusjohtaja Peter Sevelius oli mukana yhtiössä 8,35 prosentilla. Yhtiön pääpilotti ja kouluttaja Kalevi Halonen omisti osakkeista prosentin.
Flying Finnin taustalta löytyy liikemies Pekka Rantakari, joka toimii liike-elämässä nykyisin enemmän tai vähemmän välikäsien kautta. Rantakarin kokoama sijoittajajoukko ei riittänyt pitämään yhtiön taloutta tasapainossa. Mukaan ei saatu riittävästi pitkäaikaisia ja vakavaraisia sijoittajia.
Flying Finn aloitti lentonsa vuosi sitten maaliskuussa. Yhtiö pyrki alusta lähtien kevyeen kustannusrakenteeseen halpalentoyhtiömalliin. Koneet, joilla lennettiin, oli vuokrattu. Lippuja myytiin pääasiassa internetissä. Lennoilla ei tarjoiltu lippujen hintaan sisältyviä ruokia ja juomia.
Liiketoiminnassa oli kuitenkin ratkaisevasti enemmän kuluja kuin tuloja ja laskut yhteistyökumppaneille alkoivat kasaantua. Toiminnan tappio oli suurempi kuin liikevaihto.
Talouden syöksykierrettä
Toimitusjohtaja Pasi Nopanen vaihtui Mikko Vartiaiseen viime vuoden elokuussa. Vartiainen ilmoitti syyskuussa, että kassavirta kääntyi positiiviseksi ja toiminnallinen tulos saadaan viivan yläpuolelle vuoden alusta. Uusin koneitten vuokraamisesta kuitenkin luovuttiin jo syksyllä.
Joulukuussa Ilmailulaitoksen lentoturvallisuushallinto pyysi Flying Finniä selvittämään 6. helmikuuta mennessä, millainen yhtiön talous on ja miten se aikoo lisätä mm. osakepääomaansa vakavaraisuuden lisäämiseksi. Nämä tiedot olivat edellytyksiä sille, että yhtiön liikennöintilupaa jatkettaisiin helmikuun lopun jälkeen.
Peter Seveliuksesta tuli toimitusjohtaja vähän ennen lopun alkua, tammikuun puoltaväliä. Yhtiö ilmoitti hakevansa yrityssaneeraukseen, ja Sevelius vielä vakuutti, että yhtiön kassavirta on postiivinen ja Flying Finn hoitaisi kyllä kaikki velvoitteensa.
Suurimmat velkojat näkivät tilanteen toivottomuuden eivätkä puoltaneet saneerausta. Kun konkurssi tuli, oli toimitusjohtaja Seveliuksella varaa tunnustaa, että yhtiön talous oli ollut huteralla pohjalla alusta saakka. Sevelius itse ei saanut olla loppuun asti yhtiön vastuullinen edustaja, koska hänet on todettu ulosotossa varattomaksi.
Huonoa taloudenpitoa paikattiin Flying Finnissä pitkin matkaa pitämällä julkisuudessa kuvaa menestyvästä ja kasvavasta yrityksestä. Yhtiö esitti julkisuustemppunsa syksyllä myös Finnairia kohtaan syyttämällä tätä polkumyynnistä. Tiedotusvälineille tiedotettiin samaan aikaan ahkerasti uusista reiteistä ja tulevaisuuden odotusarvoista.
Yhtiön ympärillä pyörinyttä julkisuutta ei kuitenkaan osattu hallita enää loppuvaiheessa. Yhtiöstä oli vaikea saada ketään puhelimeen tai lausumaan jotain, kun kaikilla tuntui olevan kiire rahoitusneuvotteluissa. Ja niillä, jotka vastasivat puhelimeen, ei tuntunut olevan oikeuksia asiasta mitään lausua.
Toimitusjohtaja itse häipyi yli viikoksi puhelimen tavoittamattomiin ja hänestä annettiin netin kautta nimettömiä vinkkejä. Seveliuksen puhelimesta vastasi nimetön konsultti, joka kiisti olevansa Jakke Viheriä, vaikka soittikin hänen puhelimestaan.
Peter Seveliuksen mukaan hänellä itsellään oli niin kädet täynnä työtä, että ulkoista viestintää hoitamaan oli otettava yhtiön ulkopuolinen henkilö. Mitään hyvää kuvaa ei kuitenkaan konkurssin partaalla olevasta yhtiöstä ja sen viestintästrategiasta synny rahoittajille ja asiakkaille, jos tietojen antajaksi voidaan epäillä talousrikoksista tuomittua henkilöä.