Joku suomalainen koodinimellä XV 11/69 on välittänyt 1970-luvulla asiakirjoja Itä-Saksan salaiselle palvelulle Stasille. Suojelupoliisi epäilee, että kyseessä on tohtori Alpo Rusi, joka sittemmin kohosi presidentti Martti Ahtisaaren neuvonantajaksi ja portinvartijaksi.
Jos näin on, kyseessä on yksi Suomen viime aikojen suurimmista poliittisista skandaaleista. Niin se on mutta toisella tavalla, jos epäily ei pidäkään paikkaansa. Rusin yhteiskunnallinen ura on joka tapauksessa pilalla, ja tiistaina hänen vanha ystävänsä Olli Rehn ilmoitti jättävänsä eduskuntavaaliehdokkuuden väliin Rusi-syytösten vuoksi "puolustaakseen oikeusvaltiota".
Sekin kuvastaa, kuinka kalman kehä jo ennen minkään todistamista leviää Rusin ympärille. Ahtisaarikaan tuskin jää siitä osattomaksi. Vaalikampanjan avauspuhe tupaten täydessä Oulun Pohjankartanossa alkaa jälkikäteen polttaa käsiä yksin siitä syystä, että puheen nuottien tiedetään tulleen Rusilta.
Jos esitutkinta etenee syytteeseen asti, edessä on hyvin kiinnostava joskin salainen oikeudenkäynti. Jos taas syytettä ei tule, se tarkoittaa että Rusi-epäily ei kantanut ja että koodinimi XV 11/69 on yhä arvoitus.
Tuota enempää on tulevia turha lähteä ennakoimaan. Enemmän kiinnostavaa katsottavaa löytyy menneestä. Stasin arkistot ovat tutkijoiden käsissä. KGB:n tai CIA:n tai israelilaisten tai kiinalaisten tai brittien tai entisten länsisaksalaisten eivät ole. Siinä on se pieni ero: jos olet 20 vuotta sitten vakoillut jollekin niistä, voit rauhassa rakentaa uraa tämän päivän Suomessa. Kukaan ei perään hauku, sillä kukaan ei mitään tiedä.
Aiemmin ovat kansanedustaja Pentti Tiusanen ja tutkija Jouko Jokisalo lentäneet otsikoihin Stasi-kytkennöistä. XV 11/69 on ollut heitä monin verroin vakavampi tapaus. Samalla mikään näistä ei olisi tapaus ollenkaan, ellei koko Saksan Demokraattinen Tasavalta olisi kadonnut savuna ilmaan, historian kangastukseksi, epävaltioksi.
Miltä DDR näyttää nyt? Totalitaarinen valtio, joka ampui omia kansalaisiaan ja jonka naisurheilijoilla kasvoi parta.
Entä miltä se näytti silloin?
Pari kolme lyhyttä käyntiä eivät maasta paljon kerro, mutta yritän sulkea silmäni ja muistaa 1980-luvun alkua.
Suomen passi oli tuohon maailman aikaan eräänlainen taikakalu. Se sai aikaan sen, mihin Wim Wendersin loistavassa elokuvassa Berliinin taivaan alla tarvittiin enkeleitä: sen avulla pystyi ylittämään Berliinin muuria melkein miten halusi.
Ei sillä jonoja eikä tarkastuksia voinut välttää, mutta se ei herättänyt epäilyjä kummallakaan puolen. Se oli ylipäätään kai ainoa läntinen passi jolla pääsi moneen itäblokin maahan ilman viisumia. Ehkä se nyt katsoen oli suomettumista; silloin katsoen se oli loistavasti onnistunutta ulkopolitiikkaa. Suomen passilla kulkevalle oli jaettu Eurooppa ehkä enemmän auki kuin kenellekään muulle.
Niinpä Berliinissäkään ei ollut "meidän" tai "niiden" puolta. Se oli sellainen kuin oli, oli Länsi-Berliini ja Itä-Berliini ja niiden välissä muuri ja vartijat ja miinakenttä. Oli vieraiden maiden sotilaita, oli neuvostoliittolaisia ja Nato-väkeä. Itse asiassa noina vuosina sekä Itä- että Länsi-Saksa tuntuivat kävijästä yhtä lailla miehitetyiltä valtioita.
Länsi-Berliini oli poikkeus. Sinne ajettiin joko autolla kontrolloituja pimeitä käytäviä pitkin, tai sitten vain mentiin Ruotsista junalautalla Sassnitziin, köröteltiin Itä-Saksan rautateillä Itä-Berliiniin ja jatkettiin samantien länteen Bahnhof Zoolle. Ei se sen kummempaa ollut. Länsi-Berliini oli luonnoton saareke, mutta hauska ja mielenkiintoinen paikka, jollain tavalla rennompi kuin mikään varsinaisen Länsi-Saksan kaupunki.
Itä-Berliini oli toisenlainen, tietysti. Oli pakko vaihtaa rahaa, jolla ei tehnyt oikein mitään. Ostettavaa ei juuri ollut ja mitä oli, se ei maksanut paljon mitään. Kuppilat olivat jotenkin hankalia, mutta uusi keskusta moderni ja vakuuttavan näköinen. Samantapaista betonia kuin Tukholman Sergelstorgetilla. Miten se onkin jäänyt mieleen, herneet ruokalautasella maistuivat oikein hyviltä.
Mutta ei se satunnaisesta kävijästä näyttänyt tuhoon tuomitulta kammotukselta. Se oli pikemminkin aika menestyvän näköistä sosialismia, ja itäblokki nyt oli sellaista kuin oli. Kuoppia kaduilla ja likaa seinissä, mutta rauhallisen oloista elämänrytmiä.
Mitä siellä käydessä olisi pitänyt tietää? Sellaistako josta kukaan ei ääneen puhunut? Katselen valokuvaa vuodelta 1999. Se on otettu Normannenstrassella, valtavan kerrostalokompleksin uumenissa. Kiiltävä ruskea pöytä punaisella matolla, kolme sinisellä kankaalla verhoiltua askeettista tuolia ja pöydällä kaksi mustaa puhelinta ja Leninin valkoinen kipsinen kuolinnaamio. Taustalla kylpy- ja makuuhuone yöpymisten varalta, seinillä valtavia liukukarttoja Saksasta ja koko Euroopasta.
Stasin johtajan Erich Mielken työhuone; siniset tuolit ja mustat puhelimet. Jossain saman museon seinillä luonnos sotaharjoituksesta, jossa panssarikiilojen oli määrä levittäytyä ja kohdata eräässä Länsi-Berliinin kadunkulmassa. DDR:n kansanarmeijan sotilaat opettelivat harjoituksessa fraaseja, joilla Britannian, Ranskan ja Yhdysvaltain sotilaat vakuutetaan taistelun jatkamisen mielettömyydestä.
Tuossa huoneessa on surutta valmisteltu kolmatta maailmansotaa ja johdettu koneistoa, joka urkki kaikkia kansalaisiaan ja jonka yksi etäispääte oli koodinimi XV 11/69. Tänään se tiedetään, ja hyvä niin - mutta jos tuon huoneen isännät sattumoisin olisivat yhä voimissaan, tätäkään kolumnia ei koskaan kirjoitettaisi. Koko huone olisi suuri salaisuus, kortistot vielä suurempi salaisuus, Suomen ulkopolitiikka olisi tarkkaa tasapainoilua, ja Stasia jo 70-luvulla palvellut henkilö voisi laskea saavansa palkkiota uskollisuudestaan. Esimerkiksi tukea uralle, jossa on veikattu voittajaa ja joka tähtää pitkälle vallan kamareihin.
Tuhoisien aatteiden vetovoimaa vastaan on helppo taistella, kun ne ovat jo kuolleet. Niiden tunnistaminen omana aikanaan on asia erikseen. Se opetus kannattaa muistaa nytkin.