Kajaanin kaupunginteatteri, Sissilinnan näyttämö. Matti Ijäs:
Sonja Ryhänen.
Euro - ja vielä sentti päälle -ajatuksistasi, Esko Hukkanen, joka teit televisiossa Matti Ijäksen Painijasta yli 20 vuotta sitten (1981) kulttiesityksen!
Suomen varsinainen Painija istui itsenäisyyspäivän aattona Sissilinnan täpötäydessä katsomossa, kun Kajaanin kaupunginteatteri esitti oman odotetun tulkintansa tästä originellien suomalaisvanhusten ja syrjäytyneiden kohtalosta. Mukana oli myös itse käsikirjoittaja-elokuvaohjaaja, tuore Pro Finlandia -palkittu Ijäs.
Oli toinenkin kaksikko, jolla on sanottavaa ja jonka sanomaa vaelletaan nykyään kaukaakin kuulemaan kuin parantavaa saarnaa. Siinä yleensä nuhdellaan väärällä tiellä kulkemisesta mutta onneksi myös julistetaan teatterin ilosanomaa.
Tämä toinen kaksikko on Kristian Smeds ja Samuli Reunanen, joka on ollut dramatisoijana asialla, kun televisioversiota on laajennettu yhdelle Suomen kiinnostavimmista ja ohjelmistostansa tarkimmalle teatterille, siis Kajaanin kaupunginteatterille.
Heidän painiotteessaan perustarinasta ei voi ainakaan sanoa, että se olisi pahimmoilleen vanhentunut. Päinvastoin, ovathan he hoksanneet, miten se on itse asiassa seuraavan vuosikymmenen, 1990-luvun, aikana kerännyt itseensä pelottavan määrän vakavaa ajankohtaisuutta, joka on siirtynyt 90-luvun perintönä uudelle vuosituhannelle.
Kuolema on se, joka tuo lopulta Painijassa onnen ja saattaa kaltoin kohdellut, lämpöä ja rakkautta kaivanneet yksinäiset yhteen.
Viesti, jota Kajaanin teatterimaailmasta julistetaan, ei ole tämän hetken ikääntyvässä ja kahtiajakautuneessa Suomessa ensinkään lohdullinen. Siksi esityskin on kokonaisvireeltään vakavampi kuin on muistikuva Painijasta filminä.
Jossakin kaukana kaikesta - kuten tapana on Suomessakin ollut - yritetään hoitolaitoksessa säilyttää extreme-lajien luonnonlahjakkuutta, hullua ja karkailevaa vanhaa painijaa (JuhaHäkkänen), vanhaa haurasta naista, joka on särkynyt jo monesti (Leena Suomu) ja muusikkoa, jolla on keksitty menneisyys ja elämänurasta ainoana konkreettisena muistona kokoelma eri paikoista hankittuja eri ruokalajien tahroja frakissa (Tapani Hyvönen).
Koko korkeaa tilaa hyödyntävä lavastus esittelee nyt ruman laitoksen. Tai sitten se palvelee vaikkapa junanvaununa, johon laitoksesta välillä karataan. Eniten tila muistuttaa hylättyä varastoa, sillä se on liian suuri ja pelottava kellariloukuksi, vaikka joitakin ominaisuuksia sillä on siihenkin suuntaan.
Markku Hernetkoski on tehnyt lavastuksestaan modernia tilataideteosta muistuttavan romuinteriöörin.
Kolmeoutoa vanhusta ovat Painijan ainoat kokonaiset, aidot ihmiset lopun lapsi-ilmestystä lukuunottamatta.
Muuten laitosmaailman inhimillinen kosketus on onnistuttu typistämään painajaisunimaisen pelottaviksi puhekupliksi. Ilkeät jumalat tai pahat haltijat tuntuvat lähettävän käskyjä karjumalla tai tiuskimalla tai lausumalla ne valheellisiksi suostutteluiksi.
Äänet sinkoilevat ylhäältä, sivuilta, vierestä, mistä vain. Ne jos mitkään sopivat kuvaamaan nykyisiä robottimaisia, konemaisia hoitolaitoksia, sairaanhoitojärjestelmää laajemminkin: nämä eivät ole ihmisiä varten vaan systeemiä varten. Tätä epäinhimillisyyttä tehokkaat äänet edustavat. Ne kertovat myös, että valvonta ja tarkkailu on päällä.
Toisaalta et voi jäädä yksin, vaikka toisaalta olet aivan yksin ja vaikka olisi kuinka paha olla, pois et tästä painajaisesta pääse ellet valitse kuolemaa.
Komennukset kulkevat tehokkaimmin ja säpsähdyttävimmin, kun käskytyksiä seuraa vaikkapa laatikon rymäyttäminen katosta: tuohon tavarasi! tämä on inventaario!
Kuunnelmamaisen puolen vaikuttaa käsiohjelmasta päätellen urakoineen teatterin koko näyttelijäkunta. Laitoksen äänimaailma onkin tosi keskeinen ja oleellinen osa tätä tulkintaa.
Painija on rankka näytelmä.
Se on rankka yleisölleen, mutta kaikkein rankin sekä henkisesti että ruumiillisesti se on itsetuhoisia temppuja harjoittavan painijan nimiroolia näyttelevällä Juha Häkkäsellä, josta ohjaaja Samuli Reunanen on saanut irti niin mahdottoman paljon, etten muista Häkkästä näin koskettavan vivahteikkaana ikinä nähneeni.
Esitys satuttaa samalla tavalla kuin mykkäelokuvien kulkurit ja on Federico Fellinin sirkusmaailman vähäväkisimpien sukua.
Etenkin Häkkäsen herkät ja varastetut rakkauskohtaukset karkumatkalla yhdessä Leena Suomun tulkitseman vanhan naisen kanssa saavat palan kurkkuun.
Pitkät herkät hiljaisuudet ja viiltävä italialainen oopperamusiikki tuovat kauneuden maailman hetkeksi elämän ankeille loppumetreille.
Ensimmäiseksi eropassit ottaa herrasmiesmuusikko. Tapani Hyvönen on nähty vuosikymmenet Kajaanissa lavalla - tai pikemminkin kuultu häntä siellä, koska hänellä on pitkä ura teatterinsa muusikkona. Muutamia puherooleja hänellä toki on ollut aiemminkin, mutta Samuli Reunanen on saanut hänestä henkilöohjaajana irti eniten tähän saakka.
Hyvösen esittämä herrasmiesmuusikko Kuikkaniemi tekee absurdista kolmikosta täydellisen.
Välillä nämä ihmiset muistuttavat maailmaan unohdetuilta Beckettin tai Ionescon henkilöiltä. Mutta Painijassa ollaan paljon julmempia: heitä ole unohdettu kuten he karkumatkallaan toivovat vaan heitä valvotaan ja vartioidaan muiden ehdoilla, heistä ja heidän yksinäisyydestään ei kuitenkaan välitetä.
Tekijät pystyvät Painijalla taiteen keinoin jälleen kerran osoittamaan vakuuttavammin ja pelottavammin kuin poliitikot tai ns. sosiaalitantat, mikä eläköityvää, kahtia jakautunutta kansakuntaa saattaa laajemminkin odottaa.
Painijasta, vanhasta naisesta ja herrasmiesmuusikko Kuikkaniemestä löytyy kolme erilaista tulevaisuuden vanhusta. Kukin voi vaikkapa valita itseään lähinnä olevan ja/tai jäädä pohtimaan samaa, mitä Kajaanin työryhmä tuntuu jo nyt pohtineen.