Kolumni

Kolme ämmää on ollut saa­me­lai­sil­le ki­ro­sa­na

Huhtikuussa hallitus piti saamelaisaiheisen iltakoulun.

Huhtikuussa hallitus piti saamelaisaiheisen iltakoulun. Paikalla oli saamelaiskäräjien johto, ja esillä Inariin suunniteltu kulttuurikeskus, saamelaisporonhoidon edistäminen ja alkuperäiskansa-asema Euroopan unionissa. Oli pääministeriä, oikeusministeriä ja kulttuuriministeriä.

Toisinaan siis pääsy poliittisten päättäjien pakeille onnistuu ilman lähetystöjäkin. Kovin säännöllistä tuo omassa asiassaan kuulluksi tuleminen ei ole ollut, ja tässäkin käytiin vain keskusteluita, ei tehty päätöksiä.

Saamelaiskäräjät täytti tänä vuonna 30 vuotta, kun aika lasketaan sitä edeltäneen valtuuskunnan perustamisesta. Merkkivuoden myötä ilmestyi saamelaisen kulttuurin monitoimimiehen, nykyään Oulun yliopistossa professorina toimivan Veli-Pekka Lehtolan kokoama kirja Saamelaisten parlamentti. Se kokoaa monet langat yhteen, ja sitä voi hyvin pitää suositeltavana lukemisena kaikille, jotka yrittävät ymmärtää Ylä-Lapin asioita ja irrallisia uutispätkiä.

Syksyllä alueen valtionmaiden omistusta koskeva kiista jokseenkin varmasti jälleen pulpahtaa pinnalle, kun oikeusministeriön tilaama ja Lapin ja Oulun yliopistojen tekemän historiaselvityksen on määrä valmistua. Sitä odotellessa voi olla paikallaan vääntää Lehtolan kirjan pohjalta rautalankamallia siitä, mistä asioissa on kyse. Pitkät linjat ja taustat eivät ole kovin yleisessä tiedossa.

Jos asioita pelkistää, Suomen valtion suhtautumista saamelaisiin on viime vuosikymmenten aikana määrittänyt kaikkein eniten kaksi eri ministeriötä, oikeusministeriö ja maa- ja metsätalousministeriö. Niillä taas näyttää olleen aivan erilaiset lähtökohdat.

Paljon kuvastaa se, että nykyiset, vuonna 1995 tässä muodossa perustetut saamelaiskäräjät toimivat oikeusministeriön hallinnonalalla. Taustalla on kulttuuri-itsehallintolaki, ja juuri kulttuuri-itsehallinnon suunnittelu ja toteuttaminen on käräjien tärkein tehtävä. Saamelaisten asema alkuperäiskansana onkin Suomessa kohentunut eniten kielen, kulttuurin ja koulutuksen saroilla.

Näitä koskeva lainsäädäntö taas eteni nopeasti nimenomaan niinä vuosina 1990-luvun alussa, jolloin Hannele Pokka vaikutti oikeusministerinä. 1994 hän vaihtui Kari Häkämieheen, ja tähän taitteeseen ajoitetaan se, että alun perin mukana ollut ajatus saamelaiskäräjien oikeudesta antaa eduskunnalle raha- ja lakialoitteita putosi pois. Näin käräjistä tuli suhteessa valtioon pelkkä lausunnonantaja.

Toisin sanoen käräjät voi vain reagoida asioihin, jotka ovat päätyneet vireille siitä riippumatta. Siitä seuraa, että lausunnoissa on usein kielteinen sävy.

Oikeusministeriö ja saamelaiset ovat perinteisesti suhtautuneet toisiinsa myönteisesti. Tähän on tosin tullut kolhujakin, ja ne johtuvat tietysti maaoikeuksista. Saamelaiskäräjät ei ole hyväksynyt parhaillaan ministeriön teettämän selvityksen lähtökohtia, eikä ministeriö puolestaan tunnu paljon noteeraavan käräjien omia selvityksiä. Kuten Lehtola sanoo, käsillä tuntuu olevan kaksi kilpailevaa historiaa, jotka eivät kohtaa.

Maaoikeuskeskustelu on ollut viime vuodet kiivasta, mutta samasta asiasta on puhuttu jo useita vuosikymmeniä. 1970-luvulla alkoi elää ajatus erillisestä saamelaislaista, joka muuttaisi valtionmaat eräänlaisiksi saamelaisyhteismaiksi. Ongelma eli maaomistuksen ilmeisen perusteeton siirtyminen jossain vaiheessa valtiolle on ollut tiedossa pitkään, ratkaisuja ei silti näy.

Saamelaislaki ei edennyt, ja idea hajosi kahtia. Toinen osa eteni nykyiseen kulttuuri-itsehallintoon asti, maakysymys - joka sitkeästi estää esimerkiksi kansainvälisen alkuperäiskansasopimuksen ratifioinnin Suomelta - ei ole edennyt mihinkään.

Maa- ja metsätalousministeriö, "kolme ämmää" (MMM), on saamelaisten näkökulmasta usein ollut kantona kaskessa. Vyyhtiin liittyvät niin valtion maita hallinnoiva metsähallitus kuin poronhoito, ja kipupisteitä on vuosien mittaan ollut monia. Näkemyseron tiivistymän voi löytää vaikkapa käräjien vuoden takaisesta lausumasta uudesta metsähallituslaista: "Ehdotettu laki rakentuu virheelliselle käsitykselle valtion maanomistusoikeudesta", käräjät sanoo.

Samoin käsitykset poronhoidon luonteesta saamelaisalueilla ovat liikkuneet aivan eri suunnissa.

Tämän talven uutiset Ylä-Lapin hakkuukiistoista kertovat selvästi siitä, että kuluneina vuosikymmeninä syntynyt juopa elää edelleen.

Maailmalta löytyy muunkin laisia esimerkkejä. Tuore tieto Norjasta on, kuinka Finnmarkin valtionmaat siirtyivät paikalliselle hallintoelimelle, pitkälti saamelaisille. Kanadan Yukonin viimeaikaisissa sopimuksissa valtaa on hajautettu rajusti. Intiaanien itsehallinnolle on annettu maat, verotusoikeus ja luonnonvarojen tuotto. Tuloksena on paikallisesti ollut koulutuksen, elintason ja terveyden nousu, ja Kanadan valtio kuljettaa mielellään itsehallinnon edustajia maailmalla kertomassa, mitä on saatu aikaan.

Mikä malli sitten täällä saamelaisalueilla toimisi, se voidaan sopia vain Suomessa. Matka mihinkään valmiiseen näyttää vielä melkoisen pitkältä. Hyvä alku olisi valtion yhtenäinen näkemys.

Muutaman muunkin hajahavainnon saamelaiskäräjien historiasta voi tehdä. Etenkin alkuvaiheen työ oli pitkälti harjoittelua ja harrastusta hyvin niukkojen resurssien varassa, ja kokouksissa saattoi sattua melkein mitä vain. Sukujen, kylien ja sukupolvien näkemyserot eivät aina ulospäin hevin avaudu.

Lisäksi käräjien kasvot ovat Pekka Aikion kasvot. Vuotson miehen nimi alkaa vilahdella historiassa vuodesta 1970 alkaen, ensin radikaalina nuorena, sitten yhä näkyvämmissä tehtävissä, ja lopulta ensin valtuuskunnan ja sitten käräjien puheenjohtajana yhtä soittoa vuodesta 1988, pian parikymmentä vuotta.

Se on noissa kuvioissa melkoinen aika saman miehen vedolla. Vähän on näyttänyt siltä, että tämän päivän radikaalit nuoret saamelaispolitiikassa ovat odottaneet vuoroaan. Aikanaan edessä on sen arviointi, mitkä ovat olleet Aikion pitkän kauden tavoitteet ja saavutukset.