Jokelan koulun painajainen koskettaa kaikkia. Torstain suruliputus ja kynttilät ikkunoilla illalla kertoivat kollektiivisesta surusta, yhteisestä murheesta ja osanotosta kaikki niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat kärsineet selittämättömästä mielettömyydestä. Kovimman paikan edessä lienevät Pekka-Eric Auvisen vanhemmat.
Tällä kertaa painajainen tuli iholle, syliin ja suoraan kasvoille. Silmitön väkivalta koulussa ei ole enää vain kaukaista amerikkalaista elokuvaa. Lintukoto on mennyttä, turvattomuus ja väkivallan uhka vaanivat kotikadulla ja omassa koulussa.
Syyskuun yhdennentoista päivän jälkeen vuonna 2001 maailma muuttui lopullisesti. Jokelan verilöylyn jälkeen Suomessakaan mikään ei ole niin kuin ennen.
Murhenäytelmän jälkeisenä aamuna Jokelan tapahtumat tuntuivat kaoottisilta. Kysymyksiä oli liikaa ja vastauksia liian vähän. Johtavissa rooleissa olevat ottivat tilannetta haltuun. Espoon hiippakunnan piispa Mikko Heikka lohdutti surevia Helsingin tuomiokirkossa, presidentti Tarja Halonen lausui osanottonsa ja eduskunta hiljentyi. Yhteinen viesti oli se, että nyt on aika surra ja vasta myöhemmin aika tehdä tulkintoja siitä, miksi näin pääsi käymään.
Lupa pelkästään surra tuntui helpottavalta. Kollektiivinen suru konkretisoitui puolitangossa riippuvissa Suomen lipuissa, jotka vilistivät huuruisten bussin ikkunoiden takaa murheellisena rivistönä.
Äkkiä kaikki maailman vanhemmat ja koululaiset tuntuivat läheisiltä. Bussissa istuvat aikuiset puristivat tavallista lujemmin vieressään istuvan lapsen kättä ja ventovieraat hymyilivät varovasti toisilleen. Jokelan koulun tragedia olisi voinut osua kenelle tahansa. Keneltä tahansa olisi voitu ykskaks ottaa julmasti hengiltä oma lapsi, puoliso, isä, äiti, isovanhempi tai hyvä ystävä.
Tehyn työtaistelu ja muu päivänpolitiikka siirtyivät hetkeksi taka-alalle. Muistotilaisuudeksi vaihtuneella eduskunnan kyselytunnilla puhemies Sauli Niinistö totesi, että arkipäivän kiireen keskellä pitäisi löytyä aikaa välittämiseen ja toisen ihmisen kohtaamiseen. Sitä oli terveellistä miettiä myös omalla kohdallaan.
Surun päivän jälkeen on kuitenkin pakko palata arkeen ja aloitettava tapahtumien analysointi. Huomio kiinnittyy väkisinkin kouluterveydenhuollon puutteisiin. Säästösyistä oppilashuoltoa on heikennetty siinä määrin, että vain kolmannessa kunnista noudatetaan suosituksia. Asiantuntijoiden mukaan tyydyttävälle tasolle pääseminen vaatisi rahoituksen kolminkertaistamista.
Arviolta neljännes peruskoululaisista kärsii mielenterveysongelmista. Oppilashuolto on parhaimmillaan ennaltaehkäisevää yhteistyötä terveydenhoitajien, opettajien ja muiden ammattilaisten kesken. Syrjäytyminen voi alkaa pienistä asioista. Koulukiusaaminen voi johtaa vakaviin seurauksiin. Nollatoleranssi kiusaamisessa on tärkeää. Sellaiset väitteet kuin että kiusaamista on mahdoton havaita eivät ole kelpaa.
Vaikka kaikkea ei voidakaan ehkäistä etukäteen, niin jokainen tietää, että lasten ja nuorten psykiatrisessa hoidossa lasku kasvaa sitä mukaan mitä myöhemmäksi se lykkääntyy. Oppilaiden kokonaisvaltainen hoito, henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin tukeminen ja ongelmiin puuttuminen on kuin rahaa pankkiin panisi. Sieltä ei ole varaa säästää.
Avainasemassa nuoren ihmisen henkisissä paineissa ovat tietysti vanhemmat. Puhuminen ja kuunteleminen ovat yksinkertaisia asioita, mutta liian harvinaisia. Ne ovat parasta lääkettä myös Jokelan painajaisen jälkihoidossa.