Kokoomuksessa on säikähdetty oikein tosissaan viime aikojen kehnoja mielipidetutkimusten tuloksia. Ville Itälällä ei ole ollut hetkenkään rauhaa, kun on etsitty haastajia, vaihtoehtoja, uutta otetta ja aatetta, toisenlaista oppositiopolitiikkaa, kun nykyinen on kuulemma liian räväkkää.
Liian räväkkää? Kaikkea sitä kuulee. Keskusta räksytti oppositiossa niin että eduskunnan seinät ryskyivät. Kukaan ei tuolloin haukkunut kepun oppositiopolitiikkaa liian räväkäksi. Mitä nyt Paavo Lipponen muutaman kerran yritti vetää Mauri Pekkarista nahkurin orsille.
Kokoomuksen suurin ongelma on, että kansa ärsyyntyy kokoomuksen kovistelusta, koska sellaiseen ei ole totuttu. Kokoomus oli 16 vuotta hallituksessa eikä juuri pannut hanttiin. Sauli Niinistö yritti kurittaa ay-liikettä, mutta hiljeni hallitusyhteistyön nimissä.
Toinen ongelma on se, että Itälä inhoaa oppositiopoliitikon roolia yhtä paljon kuin Paavo Lipponen eduskunnan puhemiehen asemaa. Molemmat tottuivat parempaan. Ja tämä näkyy. Kovat sanat eivät sovi Itälän imagoon - eikä kova politiikka.
Kokoomus on ajautunut niin rajuun pudotukseen, että syöksykierteen katkaiseminen nopeasti voi olla vaikeaa. Puolue joutuukin kysymään, minkälaista oppositiopolitiikkaa se haluaa harjoittaa. Kenen joukoissa seisoa? Punamullan rinnalla keskustassa vai omana itsenään keskusta-oikeistossa?
Mutta uskaltaako kokoomus puuttua suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kipupisteisiin, kyseenalaistaa ay-liikkeen ja korporaatioiden vallan, kolmikannan kaikkivoipaisuuden, hyvinvointivaltion anteliaisuuden?
Keskusta yritti aikanaan, ja huonosti kävi. Tosin tänään maailma on aivan toinen kuin 1990-luvulla. Kansainvälistymiselle ei SAK:kaan voi mitään.
Puolueella on aatteellisia vaihtoehtoja tasan kaksi. Se sitoutuu puolustamaan nykyisiä järjestelmiä ja ajamaan keskiluokan asioita kuten SDP ja keskusta. Toinen vaihtoehto on nostaa kansalainen, yksilö ja yksilöllisyys, päätöksenteon keskiöön. Tämä merkitsisi "räyhäpolitiikan" jatkamista, hallituksen politiikan reipasta kyseenalaistamista, uusien vaihtoehtojen tarjoamista kansalaisille.
Jäykät järjestelmät on jossakin vaiheessa pakko nujertaa. Muuten hyvinvointiyhteiskunta tukehtuu. Punamullasta ei siihen tehtävään ole.
Mutta onko siihen myöskään kokoomuksesta? Onko puolueella uskallusta lisätä vapaamielisyyttä, luopua vaatimasta uusia sääntelylakeja? Uskaltaako se vastustaa korporaatioiden oikeuksia ja kyseenalaistaa kolmikannan silläkin uhalla, että saa SAK:n vihat päälleen?
Vaikka kokoomuksella on nyt vaikeaa, tulevaisuus voi olla hyvinkin aurinkoinen. Kun EU on Suomen tulevaisuuden kannalta tärkeimpiä vaikuttajia, puolueen ei kannata ripotella tuhkaa päälleen. Kokoomus on Eurooppa-puolue. Tätä se ei häpeä tunnustaa.
Puolue nappasikin joukkoonsa Alexander Stubbin, ulkoministeriön virkamiehen ja arvostetun EU-asiantuntijan, joka pyrkii europarlamenttiin kokoomuksen listoilta. Samalla Stubb antoi tunnustusta Piia-Noora Kaupille, Heidi Hautalalle ja Astrid Thorsille, joiden kaltaiseksi edustajaksi hän haluaisi tulla.
Brysselin kasvateista on tulossa melkoisia vaikuttajia myös kotimaan politiikkaan. Sieltä voi aikanaan löytyä seuraaja Itälälle kuten myös Lipposelle, päättyyhän Erkki Liikasen komissaarin pesti tämän vuoden lopussa.