Kiivasta puheenjohtajapeliä käyvä kokoomus voi onnitella itseään ainakin yhdestä asiasta: suurin mediamielenkiinto kohdistuu kesäkuussa Lappeenrannassa kokoustavaan kokoomukseen. Samana viikonloppuna omansa pitävät keskusta, vasemmistoliitto ja RKP voivat vain seurata kateellisella katseella, kun kokoomus kuorii julkisuuskerman.
Ulkopuolelta on äkkiseltään vaikea ymmärtää, miksi kokoomuksen johtajavalinnasta on noussut kevään kuumin poliittinen kysymys. Hallituspuolueen gallupkannatus, noin 17 prosenttia, on yhä siedettävällä tasolla. Perussuomalaisten lukema on puoliintunut, mutta puolue ei näytä olevan moksiskaan.
17 prosenttia olisi vaalituloksena kokoomuksen lähihistoriassa kyllä heikoin saavutus sitten vuoden 1972 vaalien, jolloin tulos oli 17,6 prosenttia. Sittemmin puolue on tottunut olemaan vaaleissa noin 18–23 prosentin kannatushaarukassa.
Puolueessa on alkanut nyt sama laulu kuin SDP:ssä viime vaalien jälkeen: on alettu puhua hartaasti tarpeesta kirkastaa puolueen sanomaa. Ainoa ero on siinä, että SDP romahti vaaleissa kun taas kokoomus on taantunut vasta gallupeissa, niissäkin vähäsen.
Kokoomuslaisten vatsanpuruissa on eniten kysymys henkilöstä. Nykyinen puolueveturi Alexander Stubb lietsoi kykypuolueväen Lahdessa nousuhumalaan. Se on nyt muuttunut krapulaiseksi epätietoisuudeksi siitä, tuliko sittenkään tehdyksi oikea valinta.
Stubb soitti etukäteen kutakuinkin jokaiselle puoluekokousedustajalle ja hurmasi epämuodollisella esiintymistyylillään. Selfiet ja pääministerin hölmöily Duudsonien kanssa olivat vähän aikaa kuuminta hottia.
Kokoomuksen nykytilanne muistuttaa jollakin tavalla SDP:n vuonna 1993 alkanutta kärvistelyä. Martti Ahtisaari nousi tuolloin puoluekoneiston ulkopuolelta presidenttiehdokkaaksi Kalevi Sorsan ohi. Tämä kaihersi puoluetta vuosia ja päättyi sen ottamaan revanssiin vasta vuoden 2000 vaalissa, jolloin ehdokkuutta empinyt Ahtisaari jäi lähtökuoppiin.
Samalla tavalla Stubb nousi kokoomushuipulle puoluekoneiston ulkopuolelta. Puolue-eliitti oli tuolloin varma, ja niin väärässä kuin olla voi, silloisen ministerin Jan Vapaavuoren voitosta.
Lappeenrannassa selviää, pystyykö Stubb uusimaan kahden vuoden takaisen temppunsa. Ainakin nyt näyttää siltä, että se on vaikeaa jollei peräti mahdotonta.
Stubbin päähaastajan, sisäministeri Petteri Orpon osakkeet näyttävät nousevan kohisten. Hänen puolestaan ovat liputtaneet jo Vapaavuori, varapuhemies Paula Risikko ja ehdokkuutta harkinnut Hjallis Harkimo. Vapaavuoren ja Risikon julkinen tuki, eräänlainen julkinen kosto, voi kyllä osua Orpon nilkkaan.
Pääehdokkaiden väliltä on vaikea löytää järin suuria aate-eroja. Stubb on toki kansainvälisempi ja markkinaliberaalimpi kuin Orpo, joka edustaa perinteisempää kokoomuksen sosiaalinen markkinatalous -osastoa.
Henkilönä Stubb jakaa enemmän mielipiteitä kuin tasainen Orpo. Tämä jos jokin voi ratkaista kisan. Persoona oli viimeksi Stubbin etu, nyt se on jo enemmänkin haitta.
Aloitettuaan valtiovarainministerinä Stubb vakavoitti imagoaan, mutta sen jälkeen alkoi tulla mokia: prosenttisekoilu eduskunnassa, kömpelö kentän tukikirje, haikailu thatcherismin perään ja viimeksi lausahdus, että nykyhallitus tekee kokoomuslaisinta politiikkaa ikinä. Stubbin huoliteltu herraskaisuus taitaa ärsyttää puolueessakin.
Puheenjohtajan kompurointi ei ole kokoomuksessa uutta. Pertti Salolainen olisi pudonnut vuonna 1994 johdosta ellei hän olisi tehnyt lähtöjohtopäätöstä itse. Myös Ville Itälä väistyi itse vuonna 2004. Heitä kokoomusjohdossa seurasivat herrat Sauli Niinistö ja Jyrki Katainen, jotka käänsivät puolueen nokan nousuun.
Näillä näkymin Orpo on matkalla kokoomuksen johtoon, jollei kova kirimies Stubb onnistu kaivamaan itsestään esille uutta puolta. Kahden vuoden takaisella hymykampanjalla hänen on vaikea uusia voittoaan.
Voittaessaan Orpo joutuisi ottamaan Stubbilta valtiovarainministerin salkun. Jos Orpo ei näin tekisi, hän toistaisi Itälän virheen: puoluejohtoon valintansa jälkeen tämä jatkoi sisäministerinä eikä ottanut rahaministerin tehtävää Niinistöltä. Mitä Stubb tekee siinä tilanteessa?
Kolumni