”Niin kutsuttu suomalainen köyhyys jaksaa ärsyttää... Kyllä, minua kokoomuslaista yrittäjää, naistenmiestä ja maailmanmatkaajaa rasittavat nämä vitun köyhät”, letkauttaa Oulusta Helsinkiin muuttaneeksi kokoomuspoliitikoksi esittäytyvä Henri Heikkinen Uuden Suomen Puheenvuoro -blogikirjoituksessaan.
Heikkisen mukaan hänen kirjoituksensa ei ole tarkoitettu niille muutamalle harvalle, joita elämä on potkinut päähän aidosti ja isosti. Sen sijaan sen tarkoitus on koskettaa ”suurta määrää ihmisiä, jotka ovat mielellään uhriutumassa köyhiksi ja mussuttamassa aiheesta milloin missäkin mediassa”.
Heikkisen sanomiset kuvaavat hyvin tätä aikaa.
Muodiksi on tullut sanoa suoraan ja mahdollisimman loukkaavalla tavalla. Tärkeintä ei ole itse asia, vaan tapa ilmaista se niin, että varmasti tulee nähdyksi ja kuulluksi. Sankari on se, joka huutaa hulluiten.
Kokoomuslaisuus on nuoren polven porvareille kovaa oikeistolaista politiikkaa, jonka emopuolue on hylännyt jo ajat sitten; ainakin sanomisen tasolla.
Tyytymättömyys emopuolueen nykertämiseen on ollut otollinen kasvualusta oikeistolaisemmalle sanomalle.
Henriheikkismäisessä asioiden esittämistavassa on hengenheimolaisuutta perussuomalaisiin.
Perussuomalaiset toivat poliittiseen kielenkäyttöön uudenlaisen tavan ilmaista asioita.
Mallia ei tarvinnut hakea kaukaa. Puolueen edeltäjän, Suomen maaseudun puolueen aatteellinen oppi-isä Veikko Vennamo tuli aikoinaan tunnetuksi persoonallisista ilmauksistaan. Vennamonkin koetteli sanomisillaan aikansa soveliaisuuden rajoja samalla tavalla kuin perussuomalaiset tänään.
Vennamolaisen kielenkäytön perussääntö oli sanoa asiat niin kuin ajatellaan. Sanomisen pakko ja sananvalintojen nokkeluus ajoivat useimmiten ajattelun ohi. Toki ajassa oli silloin yhtä lailla kuin tänään aineksia, jotka ruokkivat helppoheikkimäistä kansankosiskelua.
Vähän aikaa se toki lämmittää ja saa aikaan hykertelyä, mutta sen pidemmälle pelkällä huulenheitolla ei päästä.
Perussuomalainen menestys suunsoitossa on johtanut siihen, että kansanomainen kylänratilla kuuluva huutelu kärjistyksineen ja yksinkertaistamisineen on ottanut aikaisempaa isomman roolin poliittisessa kielenkäytössä.
Tämä on siivittänyt myös muita omaksumaan saman puhetyylin. Erityisesti tästä näyttävät innostuneen perussuomalaisia eniten halveksivat nuoret kokoomuslaiset.
Nuoren polven oikeistolaiset linjanvedot ovat ajaneet kokoomuksen puheenjohtajan Jyrki Kataisen samanlaiseen jatkuvan selittelijän asemaan, johon on joutunut perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini kansan syvistä riveistä kumpuilevien älynväläysten saattelemana.
Mitä Heikkisen esiin nostamaan asiaan tulee, kuvaa hänen suhtautumisensa köyhiin ja köyhyyteen sitä uusoikeistolaista ajattelua, joka kokoomuksessa tuntuu elävän sitkeänä.
Heikkinen ei kirjoituksensa perusteella keksi juuri ketään muuta tervettä suomalaista kuin pienyrittäjän, joka voi olla aidosti köyhä. Tämän vuoksi hänen mielestään suurin osa ”suomalaisista köyhistä kaipaisi suoraan sanottuna vain ympäri korvia”.
Jos köyhyys olisi tällä tavoin ratkaistavissa, sitä ei olisi koskaan syntynytkään. Sen verran useasti köyhiä on vedetty ympäri korvia pitkän historian juoksussa.
Köyhyys on tila, johon harva pyrkii. Kysymys ei ole omista valinnoista.
Työttömyys on yksi tie köyhyyteen. Tänään tuolla tiellä on tungosta, ja harva siellä marssii vapaasta tahdostaan.
Suurin osa maailman yli miljardista köyhästä, tai Suomen vähintäänkin kymmenistä tuhansista huono-osaisista, hyppäisi parempiin saappaisiin koska tahansa, jos kysymys olisi vain omasta valinnasta.
Hyvinvointi toki tuottaa sellaisiakin ihmisiä, joilla on varaa romantisoida köyhyyttä. Kuvitella, että köyhän elämä on yhtä pelailua pleikkarilla ja läträämistä keskikaljalla.
Henri Heikkisen kaltaiset kokoomuksen ps:t kuuluvat tähän joukkoon.