Nykymuodin myötä farkkujen vyötärö on laskeutunut vuosi vuodelta alemmas lantiolle. Mutta Oberstdorfin mäkihyppykisan lehdistökeskuksessa voisi luulla, että aikakone on tuonut 1980-luvun takaisin. Huomion keskipisteenä seisoo mies, joka on vetänyt farkkunsa korkealle vyötärölle ja tunkenut collegepaitansa housujen sisään. Matti Nykänen.
Kosketusetäisyydeltä kuitenkin paljastuu, että tämä on todellakin vuodenvaihteen 2003/2004 mäkiviikko.
Viikarikasvot ovat aavistuksen turvonneet, poskipäissä on katkenneita verisuonia. Nykänen on edelleen hoikka, mutta ei enää mäkihyppääjän lailla.
Hän painaa toistakymmentä kiloa enemmän kuin aktiiviaikoinaan ja näyttää siltä, kuin kantaisi vaatteidensa alla hyppypukua. Mäkikuninkaan ihossa on harmahtava sävy ja hänen käsissään verenpurkaumia sekä pieni, lähes huomaamaton tärinä.
Nykänen astuu lehdistökeskuksen lavalle kertomaan hänestä julkaistusta saksankielisestä kirjasta. Salin reunalla seisoo joukko suomalaisia urheilutoimittajia, joista monet kiersivät mäkiviikolla jo Nykäsen suuruuden aikoina. Toimittajat hymyilevät: kahdentoista vuoden tauon jälkeen pitäisi vääntää vielä yksi Matti-juttu.
Nyrkkeilyottelussa
Pian niitä alkaa tulla, kuuluisia nykäslausahduksia.
"Saksa-Itävalta on mun toinen kotimaa."
"Tämä kirja on melko totuudenmukainen."
"Ilman lehdistöä eli mediaa sun muuta ei olisi huippu-urheilua."
"Syökää hyvin, eläkää terveesti, älkääkä uskoko kaikkea, mitä lehdissä lukee."
Ja niin edelleen. Nykäsen seuraaminen herättää kuulijoissa samanlaisen syyllisyydentunteen ja uteliaisuuden sekoituksen kuin nyrkkeilyottelun katsominen: kehässä miehet takovat toisensa isku iskulta lähemmäs dementiaa, eikä katsoja saa silmiään irti. Samalla tavalla Nykäsen katsominen on outo sekoitus pohjatonta surumielisyyttä ja tirkistelynhalua.
Sillä Nykänen haluaisi miellyttää muita, hän yrittää vilpittömästi. Hän vakuuttaa aina halunneensa palata mäkiviikolle. Hän kättelee kaikkia, tekee kömpelöitä kumarruksia ja katsoo silmiin. Mutta Nykästä jännittää niin, että hän sekoilee sanoissaan ja aloittaa joka vastauksensa sanoilla "Täytyy sanoa, että." Kesken haastattelun hän ottaa välillä muutaman askeleen taakse kuin paetakseen.
Kielimuurin takana
Suomalaisia lukuunottamatta aniharva tulee sanomaan Nykäselle mitään. Hänet ympäröi näkymätön muuri, kieli. Hän osaa tilata saksaksi makkaraa ("Wurst!") tai oluen, mutta keskusteluun hän ei pysty kuin suomeksi. Niinpä hän istuu lehdistökeskuksen aulabaarissa tupakansavun keskellä yksinäisenä. Nykänen jakaa käyntikortteja, joissa hänen tittelinään on "Olympiavoittaja, maailmanmestari".
Illan kutsuvierasvastaanotolla Nykänen nousee yllätysnumerona laulamaan kappaleen Elämä on laiffii. Kesken kappaleen hän pudottautuu selälleen, ja katsojien sydämet lyövät tyhjää: pääseekö hän ylös? Kyllä pääsee. Esityksen jälkeen teen pari kysymystä Nykäselle. Hän on niin humalassa, että kokonaisten lauseiden muodostaminen on vaikeaa.
Mutta kymmenen tuntia myöhemmin mäkikuningas istuu taas aulabaarin tupakansavussa siemailemassa terästettyä appelsiinimehua. Hän antaa yli kahden tunnin mittaisen haastattelun iltapäivälehden toimittajalle, muttei tunnista samaa toimittajaa enää illalla suomalaisten kantaravintolassa. Kun toimittajaporukka pyytää illan päätteeksi laskun, ilmoittaa tarjoilija, että Matti on jo hoitanut asian.
Pääteasema
Innsbruck on Nykäsen mäkiviikon pääteasema. Paikallisessa kirjakaupassa pidetään tilaisuus, jossa on mukana myös toinen ex-hyppääjä, Itävallan Armin Kogler. Kogler on ruskettunut ja hyväkuntoisen näköinen, ja vain ensimmäiset harmaat sävyt hiuksissa paljastavat hänet keski-ikäiseksi. Kogler sanoo, että Matti Nykänen nosti mäkihypyn vaatimukset 1980-luvun alussa aivan uudelle tasolle ja pakotti hänet lopettamaan.
Kogler on nykyään lentäjä itävaltalaisessa lentoyhtiössä. Tapaninpäivänä lentoemännät ilmoittivat hänelle, että matkustamossa on hänen kollegansa. Kogler ei arvannut, kuka on kyseessä, ennen kuin Nykänen tuotiin lentokoneen ohjaamoon.
Nykänen istuu kirjakaupassa silminnähden jännittyneenä ja valittelee kurkkunsa käheyttä. Nykänen ei ole tyytyväinen hänen puheitaan tulkkaavaan toimittajaan, ja alkaa huhuilla kesken kaiken: "Antti! Antti!"
Mutta yleisön joukosta ei löydy Anttia. Nykäsen kännykkä alkaa soida. Hän sanoo "sorry" ja sulkee puhelimen.
Kysyn Koglerilta, mikä hänen ensivaikutelmansa Nykäsestä oli 1980-luvun alussa.
"Maitonaama", Kogler vastaa.
