Tuore Facebook-vitsi nauratti. Ympyrädiagrammilla havainnollistettiin ”Politiikan väittelyn tulos Facebookissa”. Vaihtoehtoja oli kolme: sinä muutat mielesi, he muuttavat mielensä ja kukaan ei muuta mieltään ja kaikki ovat – harmistuneita. Ympyrässä oli vain yksi väri, se vaihtoehto, että kukaan ei muuta mieltään ja kaikkia ottaa päähän.
Ei siitä niin pitkä aika ole, kun väitettiin, ettei politiikka kiinnosta ihmisiä. Kyllä nyt kiinnostaa. Ajankohtaisia aiheita, hallituksen talouspolitiikkaa ja pakolaispolitiikkaa, sivutaan monta kertaa päivässä, minne menetkin. Poliittista väittelyä harrastetaan tosin enemmän sosiaalisessa mediassa kirjoittamalla kuin kasvokkain keskustelemalla.
Some-sananvaihdon lieveilmiöistä on puhuttu paljon, mutta kyllä keskustelun lisääntymisessä on paljon hyvääkin. Vihapuheeseen pitää tietenkin puuttua ja se pitää tuomita.
Pakko myöntää, että omille näkemyksille vastakkaiset mielipiteet ärsyttävät, mutta onhan se hyvä tietää, miten ajatuksenjuoksu siellä toisella puolella asenneilmastoa kulkee.
Suomi ei ole keskustelun luvattu maa. Keskustelua pidetään niin ikävänä ja vaivalloisena lajina, että mieluusti palataan kansakoulusta tuttuun kaavaan. Opettajaksi itsensä mieltävä lyö karttakepillä pöytään: pulinat pois, ja nyt uskotte, mitä minä sanon. Näytelmä toistui taas kerran, kun pääministeri Sipilä päätti keskustelemisen sijaan ryhtyä television saarnamieheksi. Suomessa ollaan jopa ylpeitä omasta keskustelukyvyttömyydestä, sitä nimitetään management by perkeleeksi.
Vuosien varrella monissa kyselytutkimuksissa on käynyt ilmi, että kansalaiset eivät oikein luota poliittisiin puolueisiin. On myös esitetty, että ihmisten yhteiskunnallinen ajattelu ei enää asettuisi perinteiseen nelikenttään vasemmisto–oikeisto ja konservatiivisuus–liberaalisuus.
Kun katsoo meidän rivikansalaisten kannanottoja niin Suomen hallituksen toimista maan taloudellisen tilanteen parantamiseksi kuin suhtautumisesta pakolaiskriisiin, mielipiteet pystyy helposti sijoittamaan oikeistolaisiksi tai vasemmistolaisiksi, konservatiivisiksi tai liberaaleiksi.
Poliittisissa puolueissa mietitään varmaan nyt ankarasti, kuinka kanavoida ihmisten yhteiskunnallinen herääminen järjestäytyneeksi poliittiseksi toiminnaksi.
Nykyihmisistä on myös sanottu, että me osallistumme mieluummin projekti kerrallaan tärkeäksi katsomiimme asioihin. Vaikuttaminen poliittisen puolueen kautta vaatii pitkäjännitteisyyttä. Uskon puute poliittiseen vaikuttamiseen liittyy myös siihen, että nykymaailmassa niin moni asia on poliittisen päätöksenteon ulottumattomissa. Meitä heiluttelevat maailmanpolitiikka ja kansainvälinen kauppa. Pienen maan ja pienen ihmisen tehtäväksi tuntuu jäävän vain sopeutuminen parhaansa mukaan.
Palataan vielä FB-vitsiin, jonka mukaan poliittisissa väittelyissä kukaan ei muuta mielipidettään. Totta vähintään toinen puoli. Psykologian oppikirjojen mukaan arvot – mikä on hyvää, arvokasta ja tavoiteltavaa – ovat syvällä ihmisessä, ja hyvin, hyvin hitaasti muuttuvia. Asenteisiin on vähän helpompi vaikuttaa, mutta nekin ovat kovin lähellä selkäydintä. Mielipiteet liittyvät konkreettisimpiin asioihin ja niitä ihmiset muuttavat vähän helpommin.
Jos haluamme onnistua vaikuttamaan edes FB-kaverin mielipiteisiin, paljon pitää jaksaa puhua ja perustella, ehkä oppia jopa nauttimaan keskustelusta. Määräilemällä eivät muutu mielipiteet, asenteet eivätkä arvot. Ja jos ne eivät muutu, mikään ei muutu.
Kolumni