Suomalais-Venäläisen kauppakamariyhdistyksen julkaisema Tak ili kak oli ehtinyt uinua hyllyillä lähes pari vuotta, kunnes siihen nyt on tartuttu paheksuvasti. Halvannäköinen, mutta hinnakas kirjanen, joka tarjoaa kädestä pitäen ja kaksikielisesti "Venäläistä tapakulttuuria suomalaisille", on saanut niin ulkoministerin kuin syyttäjäviranomaisenkin älähtämään. Nyt tutkitaan, yllyttääkö kolmen naisen kirjoittama opas mahdollisesti rikokseen ja vielä valtion tuella, koska kamari nauttii julkista rahaa.
Pahastus johtuu lahjontaneuvoista, joihin perehdytetään vajaalla kymmenellä sivulla. Lähtökohtaisesti Venäjän todetaan olevan vain pienten lahjojen maa. Useimmiten kopiopaperi tai konjakkipullo riittävät. Mutta suurten rahojen alat, kuten energia, raaka-aineet ja rakennusala, odottavat myös suuria lahjuksia.
Käsittelyn venyminen sekä virkailijan verukkeet antavat ensi vihjeen suunnasta: "Tehän ymmärrätte, olisin tietysti iloinen." Jos sitten päätyy lahjukseen, olisi toimittava "hienovaraisesti ehdottomasti ilman ulkopuolisia todistajia tai mieluummin venäläistä bulvaania käyttäen". Lisäksi varoitetaan, ettei saa lahjoa "hampaat irvessä vaikka kuinka harmittaisi tai moraalisesti inhottaisi. Lahjuksen vastaanottajaa ei saa loukata, jos toivoo lahjuksen tehoavan".
Julkaisua on moitittu inhorealismista. Mutta eikö kyse lopulta ole enemmän arkirealismista? Venäjä kuuluu korruption kärkimaihin, se komeilee kansainvälisellä puhtauslistalla 90. sijalla. Suomi taas on vähiten korruptoitunein, joten meillä lienee erityisen paljon opittavaa. Mikä ei tarkoita suoraan soveltamista.
Lahjonta on ehdottoman rikollista, myös OECD sekä itään työntyvä EU taistelevat korruptiota vastaan. Lahjonta aiheuttaa huomattavia kuluja, altistaa kiristykselle, estää parhaiden ratkaisujen leviämistä ja kilpailun kehittymistä.
Mutta pahe ei katoa siten, että vain vaietaan paheksuvasti. Etenkään, kun läpeensä korruptoitunut hallinto on tosiasia naapurissa, josta povataan lähiaikoina Suomen tärkeintä kauppakumppania. Edes Stalin ei saanut keskiajalta periytyvää ongelmaa kuriin, vaikka tapatti kaiken varaltakin. Joten olisi vähintään kohtuullista valmistautua tilanteeseen, jolloin moraalisten hälytyskellojen kuuluu soida.
Tyylistä opas tosin on erehtynyt. Se tarjoilee rikolliset keinot suosituksina, jotka on poimittu haastatteluista lukuisten Venäjän-kauppaan perehtyneiden tahojen kanssa. Sen sijaan tekojen mahdolliset seuraukset jäävät hämärän peittoon.
Aivan liian kielteisesti viitataan siihen, että Venäjällä voi selvitä myös lahjuksitta, "jos on aikaa odottaa ja kärsivällisyyttä juosta kerta toisensa jälkeen selvittämässä asiaa". Ja viitsii täyttää tullilomakkeen yhä uudestaan.
Juuri kärsivällisyyttä ovat yritykset oppineet vaikkapa rakentaessaan. Esimerkiksi palopäällikkö voi heittäytyä tarkastuksen yhteydessä hankalaksi ja vaatia juuri ennen avajaisia useita viikkoja vaativia muutoksia. Siihen on varauduttava, että rahaa ja vaivaa kuluu, ennen kuin tilanne ratkeaa lahjuksitta.
Taka-alalle ovat jääneet myönteiset esimerkit ja samalla kuvaukset hitausmomenteista ja kokemuksista sietokyvyn rajoilla. Tarvitaan tietoa siitä, minkälaista aikamittaa kannattaa soveltaa byrokraattisten takaiskujen varalta. Jotta ei yhtäkkisessä hädässä jouduta rikollisten heppaskonstien kierteeseen.