Päätäntävallan puute on ollut Suomen saamelaisten parlamentin keskeisin ongelma alusta saakka. Komitealuonteisena elimenä toimintansa aloittanut edustuslaitos on kehittynyt vuosikymmenten myötä merkittäväksi vaikuttajaksi sekä kansallisesti että kansainvälisesti, mutta vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset nimenomaan elinkeinoja ja maankäyttöä koskevissa kysymyksissä.
"Sen sijaan esimerkiksi koulutus- ja kieliasioissa parlamentilla on ollut suuri vaikutus saamelaisten asemaan ja suomalaiseen lainsäädäntöön", professori Veli-Pekka Lehtola toteaa tutkimuksessaan "Saamelaisten parlamentti. Saamelaisvaltuuskunta ja saamelaiskäräjät 1973-2003", joka julkistettiin Inarissa tiistaina.
Ristiriitainen rooli
Lehtola sanoo saamelaisten parlamentin roolin aina olleet ristiriitaisen.
"Vuonna 1973 perustetun saamelaisvaltuuskunnan tehtäväksi annettiin valvoa saamelaisten oikeuksia, mutta sille ei myönnetty valtuuksia vaikuttaa niihin. Viranomaisia ei velvoitettu kuulemaan saamelaisten näkemyksiä. Tilanne aiheutti pettymystä jo saamelaisvaltuuskunnan perustamisen jälkeen, jolloin esimerkiksi saamelaisten poronhoidon suojelemisesta oman hallintomallin kautta keskusteltiin", hän sanoo.
Lehtolan mukaan saamelaisvaltuuskunta alkoi kuitenkin kasvattaa merkitystään erityisesti 1980-luvun lopulla, jonne ajoittui monta merkittävää uudistusta. "Lakimiessihteerin viran perustaminen ja pääsihteerin aseman vakiintuminen toivat hallintoon uutta johdonmukaisuutta ja pitkäjänteisyyttä. Kovan työn tuloksena saamelaisten etuja alettiin huomioida myös lainsäädännössä."
Huomattavin saavutus oli vuonna 1992 voimaantullut saamen kielilaki sekä saamelaisten kulttuuri-itsehallintoa koskeva lainsäädäntö, joka vuonna 1996 mahdollisti saamelaiskäräjien syntymisen ja aseman vahvistumisen.
"Saamelaiskäräjät joutui kuitenkin heti alkutaipaleellaan puolustustaisteluun niin sanotussa lappalaiskiistassa. Ehkä siitä johtuu osaltaan se, että kulttuuri-itsehallinnon rakentaminen ei ole edennyt toivotulla tavalla ja vauhdilla", Lehtola muistuttaa.
Perusongelmana Lehtola pitää sitä, että saamelaisia on Suomessa kohdeltu kielellisenä vähemmistönä, ei alkuperäiskansana.
"Yhteyksiä maaoikeuksien, elinkeinojen ja kulttuurin säilymisen välillä ei ole haluttu nähdä. Sitä myötä keskeisin niistä tavoitteista, joita saamelaisten aseman parantamista pohtinut saamelaiskomitea (1971-1973) esitti, on jäänyt toteutumatta. Saamelaisten kulttuurin ja toimeentulon kannalta keskeisin kysymys saamelaisten oikeudesta maihin ja vesiin on yhä ratkaisematta. Sen myötä Suomen valtio ei ole myöskään täyttänyt kansainvälisten sopimusten vaatimia velvoitteita", hän sanoo.