Keskustelu tasavallan presidentin valtaoikeuksista pääsi välillä jo rauhoittumaan, kun presidentti vaihtui ja kun tehtävän nykyinen haltija Sauli Niinistö tuntuu pystyvän elämään supistettujenkin oikeuksien kanssa.
Onpa Niinistö valmis karsimaan niistä vielä armahdusoikeudenkin.
Aihe pomppasi uudelleen esille tohtori Seppo Linblomin Huojuva tasavalta -kirjan julkaisemisen myötä. Keskustelua käytiin äsken myös kun tohtori Matti Wiberg esitti kirjassaan presidentin tehtävän lopettamista.
Lindblom haastatteli kirjaansa presidentti Mauno Koivistoa, jonka luotettuna Lindblom on ollut vuosikymmeniä. Koko kirjan läpi lyö ajatus, että kriisitilanteissa presidentillä pitäisi olla nykyistä enemmän valtaa ja että Suomi elää juuri nyt tällaisessa vaiheessa finanssikriisin ja sisäpoliittisen tilanteen takia.
SDP on puolueena perinteisesti kannattanut parlamentarismia, jossa eduskunnalla ja sen luottamusta nauttivalla hallituksella on keskeinen asema.
Koivisto aloitti presidentin vallan vähentämisen saatuaan sieluunsa vamman Urho Kekkosen ylipitkän valtakauden ylilyönneistä.
Nyt Koivisto katsoo, että presidentiltä olisi karsittu valtaa liikaakin etenkin ulko- mutta myös sisäpolitiikassa. Hän kertoo hätkähtäneensä, kun silloinen tasavallan presidentti Tarja Halonen oli kertonut, ettei hänellä ollut sanansijaa vuoden 2011 pitkiksi venähtäneissä hallitusneuvotteluissa.
Kumpikaan, Koivisto tai Lindblom, ei kaipaa takaisin uutta kekkosta, joka panisi tuhmat poliitikot kuriin ja siivoaisi talon heidän jäljiltään. Heidän ihanteensa olisi se, että viranhaltijalla olisi valtaa, mutta että hän käyttäisi sitä säästeliäästi silloin kun tarvitaan.
Ihanne on kaunis, mutta käytännössä utopistinen. Politiikassa pyritään valtaan, ja kun sitä saadaan, sitä käytetään täysimääräisesti ja joskus ylikin.
Mistä löytyisi niin epäitsekkäitä presidenttejä, etteivät he käyttäisi valtaansa? Suurien valtuuksien antamisessa, tai ottamisessa, yksiin käsiin piilee suuria riskejä. Se nähtiin Kekkosen aikana UKK:n kauden loppua kohti parlamentarismin alennustilana.
Paljon valtaa yksissä käsissä sopii sitä paitsi huonosti nykyaikaan, jonka avainsanoja ovat avoimuus ja läpinäkyvyys.
Toisin kuin presidentti, hallitus toimii eduskunnan luottamuksen varassa. Helposti unohdetaan, että presidentin asemaa hallitukseen nähden vahvistaa pidempi toimikausi.
Suoran kansanvaalin käyttöönoton jälkeen presidentit ovat korostaneet sitä, että heidän valtakirjansa on tullut suoraan kansalta. Presidentinvaalit ratkeavat kuitenkin yleensä melko pienellä marginaalilla.
Useimpien hallitusten takana on yleensä vahvempi enemmistö eli niillä on vahvempi valtakirja, vaikkakin epäsuora.
Koivisto, ja Lindblom, haaveksivat vanhasta maailmasta kaivatessaan presidentille lisää valtaa. Aika on ajanut tuon maailman ohi. Nyky-Suomen ongelmat ovat niin monimutkaisia, ettei niitä yksi presidentti ratkaise. Seuraava vaihe on harkita, tarvitaanko presidentin virkaa ollenkaan.