Maan eliitti juhlisti torstaina lämminhenkisessä tilaisuudessa presidentti Mauno Koiviston 85-vuotispäivää. Koiviston kausi presidenttinä oli äärimmäisen kiinnostava ja siitä tiedetään yllin kyllin, mutta varsinainen syväluotaus on aloittamatta.
Suomalaiset nykypolvet ovat saaneet nauttia kohta 7 vuotta kolmen presidentin ja 13 vuotta kahden presidentin olemassaolosta. Se on niin pitkä aika, että usean elävän presidentin olemassaolo on muuttunut itsestäänselvyydeksi. Toista oli Urho Kekkosen aikana.
Juho Kusti Paasikivi kuoli joulukuussa 1956. Saman vuoden tammikuussa presidentiksi valittu Kekkonen oli vuoteen 1982 asti ainoa elossa oleva valtionpää. Hän tunsi sen takia usein olonsa yksinäiseksi Tamminiemessä. Hänellä ei ollut ketään vertaista, jonka kanssa olisi voinut ventileerata ja vaihtaa mielipiteitä.
Koivistolla oli presidenttinä sama ongelma 12 vuotta. Dementoituneesta Kekkosesta ei ollut keskustelukumppaniksi. Kahden presidentin kausi alkoi 1994, kun Martti Ahtisaari voitti vaalit. Tarja Halosella on ollut vuodesta 2000 lähtien jo kaksi edeltäjää, joiden kanssa hän poseeraa upeissa yhteiskuvissa itsenäisyyspäivän vastaanotolla ja ehkä keskusteleekin työhön liittyvistä vaikeuksista, joskin tästä puolesta tiedetään vähän.
Presidentit tuskin muodostavat edes mitään epävirallista "kollegiota" tai keskustelukerhoa. Kullakin tasavallan presidentillä on ainutkertaiset paineensa ja murheensa, joihin hän saa halutessaan apua omilta, ajassa tiukasti kiinni olevilta neuvonantajiltaan ja virkakunnalta. Presidentit ovat persooniltaan erilaisia ja tuskin tuntevat suurta hengenheimolaisuutta keskenään asemastaan ja demaritaustastaan huolimatta. Heidän näkemyksensä esimerkiksi presidentin valtaoikeuksista poikkeavat toisistaan. Ahtisaari on rohkea uudistaja ja Koivisto varovainen säilyttäjä.
Halonen puolustaa tiukasti presidentin nykyisiä valtaoikeuksia.
Koivisto on sodan käyneenä miehenä harkitseva realisti. Nobelisti Ahtisaari on suuri kosmopoliitti. Halonen on taas oman sukupuolensa muurinmurtaja, ja hänessä on eniten idealismia ja halua oikeudenmukaisuuskysymysten pohdiskeluun.
Koivisto on iäkkäin kolmikosta. Julkisista esiintymistä ja sananvaihdoista hänen kanssaan voi päätellä, että hän on hyvässä kunnossa. Hän ei kuitenkaan myöntänyt yhtään ainoaa syntymäpäivähaastattelua, vaikka kysyjiä riitti. Onko kyse vain siitä, ettei hän halunnut nähdä haastatteluista koituvaa vaivaa vai eikö hänellä ole omasta mielestään enää mitään sanottavaa?
Sanomisen vajetta on vaikea uskoa. Koivisto on erittäin arvostettu ja häntä kohtaan tunnetaan yhä suurta mielenkiintoa. Hänen viisauksillaan olisi arvoa. Kekkosen ajatteluun ja toimiin presidenttinä vaikuttivat raskaat sota-ajan kokemukset ja vaikea suhde suureen itäiseen naapuriin Neuvostoliittoon, jonka vaikutuspiiriin Suomi oli kytketty ystävyys-, yhteistoiminta- ja avunantosopimuksella.
Koiviston kaudella alkoi suuri murros, jonka tuloksena suomalaiset ovat päässeet pois sodan synkimmistä varjoista ja liittyneet osaksi Länsi-Eurooppaa, johon Suomi kuuluu henkisesti ja kulttuurisesti. Koivisto aloitti tuon lännettymisprosessin eräillä määrätietoisilla ja kauaskantoisilla ratkaisuillaan. Hänen aikanaan Suomi irtautui yya-sopimuksesta ja teki päätöksen liittyä Euroopan unioniin.
Koivisto vauhditti myös perustuslain uudistuksia, joilla vähennettiin presidentin valtaa, ja pudotti presidentti-instituution korkeista sfääreistä.
Journalistienkin suhteet tasavallan presidenttiin muodostuivat normaaleiksi ilman, että asiankuuluvista jännitteistä näiden kahden valtioelimen välillä olisi luovuttu.
Koivistosta on kirjoitettu miljoonia sanoja ja kasoittain kirjoja. Hän on itsekin tallentanut kiitettävän ahkerasti kansien väliin omia näkemyksiään virkakautensa tärkeistä tapahtumista. Koiviston valtakauden syväluotaus kriittisine arviointeineen on kuitenkin jäänyt toistaiseksi aloittamatta.
Ehkä aika ei ole vielä kypsä siihen. Tutkijoista on turvallista käydä teemaan käsiksi postuumisti. Toistaiseksi vain professori Juhani Suomi on tarttunut härkää sarvista kirjallisessa tuotannossaan.
Koivisto oli suuri kansansuosikki, jonka omintakeinen poliittinen puhetapa ja pessimistiset ajatuskulut vetosivat suomalaisiin. Hän vaikutti luonnonlapselta liturgisesti argumentoineiden ammattipoliitikkojen joukossa. Hän toimi kuitenkin hyvin määrätietoisesti ja tähtäsi presidentiksi jo 60-luvun lopulta lähtien.
Koiviston määrätietoisuus kohdistui myös talouspolitiikkaan eritoten 90-luvun alussa, vaikka talouspolitiikka ei kuulunutkaan presidentin toimivaltuuksien piiriin. Monia kiinnostaa niin ikään hänen sitoutumisensa Mihail Gorbatshoviin Neuvostoliiton romahduksen ja Baltian maiden itsenäistymisen aikoina. Jonain päivänä tiedämme enemmän näistäkin asioista.
***
Tarja Cronberg luopuu Vihreän liiton johdosta. Hän haluaisi kuitenkin jatkaa ministerinä. Hän on pärjännyt tehtävässä hyvin, ja jatkuvuus olisi myös yleisen edun mukaista. Taitaa kuitenkin käydä niin, että vihreiden uusi johtaja saa ministerisalkun puolueen edun takia.