Kolumni

Koiranko se pitikin ihmistä kouluttaa

Yhdeksän yötä sitten iski suru. Suru ei tullut viestin muodossa, vaan mäjähti vasten kasvoja, kipeästi ja täysin yllättäen.

Yhdeksän yötä sitten iski suru. Suru ei tullut viestin muodossa, vaan mäjähti vasten kasvoja, kipeästi ja täysin yllättäen.

Vasta neljän ja puolen vuoden ikäinen koira nukkui pois kotipihallaan. Se teki sen niin kuin eli, juuri niin kuin sillä hetkellä parhaalta tuntui. Lupaa kysymättä, anteeksi pyytämättä.

Kun suru on hiljalleen hellittänyt otettaan, ikävä on voimistanut omaansa. Ikävä on tuskaisimmillaan ahdistava möykky, joka koostuu lukuisista kysymyksistä mutta myös kiitollisuudesta ja lisääntyvästä ymmärryksestä.

Kateuttakin siinä möykyssä on. Kateutta sitä kohtaan, että tuolla koiralla oli viisautta ja kykyä elää elämänsä silmin nähden tyytyväisenä ja onnellisena.

Miten se sen teki? Miten se pystyi päivästä toiseen nauttimaan elämästään ja olemaan tyytyväinen? Mitä sellaista se ymmärsi ja osasi, mitä ihminen ei ymmärrä eikä osaa? Miten jokaisesta uudesta päivästä nauttiminen saattoikin näyttää niin helpolta?

Kun ajatus työstää näitä kysymyksiä ja alkaa löytää niihin vastauksia, voi jälleen kerran huomata kuinka helppoa jälkiviisaus onkaan. On raastavaa, että vasta jälkeenpäin ymmärtää olla kiitollinen siitä arvokkaasta ja korvaamattomasta, mitä omien silmiensä edessä on päivästä toiseen ollut.

Alan olla koko ajan vakuuttuneempi siitä, että koirien tavassa suhtautua elämään ja elää sitä on meillä ihmisillä paljon oppimista. Kun elää vain elämää eikä yritäkään tehdä siitä turhan monimutkaista tiedettä, pääsee paljon helpommalla. Pääsee kokemaan tyytyväisyyttä.

Tuo koira ei osannut monia sellaisia hienoja temppuja, joita monet sen lajitoverit osaavat. Mutta sepä ei sitä haitannut. Se ei ollut moksiskaan, vaikka sille ja sen kohkaamiselle naurettiin. Se ei vaivautunut loukkaantumaan edes siitä, kun se muutamien blondimaisten älynväläyksiensä jälkeen sai lempinimen Tuksu.

Tuo koira taisi tietää, että ei tarvitse ajatella liikaa. Riittää, että elää hetkessä, menneitä murehtimatta, tulevaa pelkäämättä. Tyytyväisyys on käsillä koko ajan, jos niin haluaa.

Se nukkui silloin kun väsytti, söi kun oli nälkä ja vetäytyi omaan rauhaan silloin kun siltä tuntui. Se tuli viereen silloin kun tarvitsi läheisyyttä, se pyysi rapsutuksia kun kaipasi kosketusta.

Tuo koira vaati itselleen paljon vähemmän kuin itse antoi. Se, miten se osasi olla ihmiselle olemassa, oli teeskentelemätöntä läsnäoloa. Kuinka helppoa toisten huomioon ottaminen onkaan, kun ei tarvitse laskelmoida, ei kerätä vastapalvelusten velkalistaa. Kun vain on.

Me ihmisetemme taidakaan olla kaikessa viisaimpia. Meillä on kyllä käytössämme kasapäin tutkimustietoa ja mitä moninaisimpien koulukuntien oppaita siihen, miten onnellisuus ja tyytyväisyys on saavutettavissa. Onko monellakaan meistä kuitenkaan rohkeutta elää niiden mukaisesti? Ei taida olla, mutta koirallapa on.

Koira, joka saa päivittäiset perustarpeensa tyydytettyä, taitaa olla yksi parhaista oppaista tyytyväisyyden tielle. Koira ei häpeile, ei pyytele anteeksi itseään.

Jos koira tuntee olevansa tyytyväinen saadessaan loikoilla takkatulen ääressä tai noutaa kerta toisensa jälkeen punaista kumipalloa, se riittää itselleen sellaisenaan. Koira ei mieti miten hyvän olon saisi vielä pikkuisen paremmaksi.

Tuo koira otti jokaisen uuden aamun vastaan kuin lahjan, eilistä murehtimatta, huomisesta huolehtimatta. Jos se olisi pystynyt, todennäköisesti se olisi kehottanut ympärillään olevia ihmisiä tekemään samoin.

Mallia ja esimerkkiä se kyllä näytti. Olihan se vain koira, mutta se kouluttikin ihmistä elämään vain elämää. Hidasälyiselle tapojensa orjalle se oppi vain meni perille liian myöhään.

Liian myöhään sikäli, että kiittämään ei ehtinyt.