Terri pompahtaa olohuoneen sohvan selkänojalle ja paneutuu makuulle kapealle kielekkeelle. Se roikottaa tympääntyneen näköisenä päätään ja tuntuu ihmettelevän, miksi kotiväkeä eivät palloleikit kiinnosta. Lauman muut jäsenet ovat taas kerran ryhmittyneet television ääreen ja pitävät iltahartautta hiljaisuuden vallitessa.
Televisiosta Terri ei perusta, mutta pallosta, letistä ja köydestä se tykkää kuin hullu puurosta. Niille sillä riittää loputtomasti aikaa ja tarmoa. Jos joku erehtyy vieraisille, se touhuaa haukkujen kera tämän jalkojen juureen koko leluvarastonsa. Valitse siitä ja leikitään! Mutta kaikki eivät osaa arvostaa sen vieraanvaraisuutta ja vilpitöntä mieltä. Niin kuin emme aina mekään sen hyvinvoinnista vastuulliset.
Kohta kaksivuotias tyttökoira kuuluu Lakelandin terrierien sukuun. Siitä näyttää kasvaneen aito terrieri, vaikka loput laumasta ovatkin peräpohjalaisia pystykorvia, niiden kaksijalkaista sukuhaaraa. Se on oppivainen ja itsepäinen, hyväntahtoinen ja ärhäkkä siitä riippuen, kuka sen vastapeluri on. Se osaa nuolaista ja naksutella hampaitaan, lumota pelkällä olemassaolollaan.
Kun se tapittaa ruskeilla silmillään mykkänä ja mietteliäänä, se todellakin on puhetta vailla. En yhtään ihmettelisi, vaikka se yhtäkkiä alkaisi pajattaa ja retostella minun tekemisiäni. Herra paratkoon, sehän näkee minun lävitseni. On pakko yrittää olla aito ja parempi ihminen samalla kertaa, muutenhan se kailottaa kaikille, kuinka kehno isäntä sillä on.
Koiran tuleminen taloon muuttaa elämää. Se tuo uusia sääntöjä ja aikatauluja. Koira on hellyysopin maisteri ja suhteellisuusteorian tohtori. Se opettaa myös ymmärtämään ajan ja elämän rajallisuuden oman elämänsä mitalla. Terri on vasta elinkaarensa alkutaipaleella, mutta jo nyt lasken, että se on vanhus, kun itse olen eläkeiän kynnyksellä.
Minä olen elänyt kolmen koiran kanssa. Ensimmäinen ilmestyi lapsuudenkotiini yllättäen kuin tyhjästä; eräänä päivänä isä pyöräili kalareissulta pihalle musta täysikasvuinen koira talutusremmissä. Rikki oli sekarotuinen pystykorva, pentuna nöyräksi kylmäkarkaistu. Se otti hatkat aina kun pääsi, mutta palasi takaisin taloon, jossa se sai säällisen kohtelun ja säännöllisesti syötävää.
Siitä on jo yli kaksi kymmentä vuotta, kun Rikki sairastui niin, että se oli vietävä eläinlääkärille viimeiselle piikille. Sisko tuli Helsingistä saattamaan, itki vuolaasti ja avoimesti. Minä vähemmän ja salaa. Rikillä meni muutama vuosi ennen kuin se hyväksyi sille rakennetun kopin omakseen. Koppia ei ole enää, mutta edelleen olen näkevinäni Rikin mustan kuonon pilkistävän sen ovensuulta.
Samojedinkoira Samski oli meidän ensimmäinen lapsemme. Se näki tyttöjen kasvavan, lähtevän koulutielle ja oppivan kiintymään itseensä. Runsaat 14 vuotta se sitkeästi haukkui häkissään omia ja vieraita. Samski oli ulkokoira, mutta vanhuuden vaivat toivat sen loppuaikoina sisälle. Se lähensi erityisesti lasten ja koiran sidettä.
Luopumisesta tuli vaikea. Viimeistä kyytiä eläinlääkärille jouduttiin parilla viikolla siirtämään. Ja kun aika koitti, minusta ei ollut sille matkalle lähtijäksi. Seuraavana jouluaattona Samskin lähdön jälkeen päätimme viedä sen haudalle kynttilän. Epäilimme, että tokko sinne on edes aurattu tietä, pyrykelejä kun oli pitänyt. Tie oli auki ja pieneläinhautausmaa loisti valomerenä. Siitä pitäen Samski on saanut kynttilän joka joulu.