Täytyy olla hyvä työntekijä, jolle maksetaan palkkaa kaksi kertaa enemmän kuin toiselle. Mutta kuinka erinomainen onkaan hän, joka tienaa 10 kertaa paremmin kuin toinen? Puhumattakaan, jos kuittaa noin 580 kertaa sen, mitä keskivertopalkansaaja.
Äkkiä laskien Nokian pääjohtaja Jorma Ollilla kuuluu tähän viime mainittuun ryhmään. Hänen ansiotulonsa eilen julkistetussa viime vuoden verotuksessa olivat yli 16 000 000 euroa, missä on vajaan 6 000 000 euron kasvu edellisestä vuodesta.
Tunnetusti onni ei ole yhtä suosiollinen kaikille. Palkansaajat joutuvat tänä vuonna tyytymään keskimäärin 27 552 euron vuosiansioon, ja siinäkin on jo kasvua viime vuodesta. Näillä näkymin lisäystä vuosipalkkaan karttuu ruhtinaalliset 1 152 euroa.
Lyhyessä ajassa Suomessa on siirrytty tulokehityksessä amerikkalaiseen malliin, missä rikkaat kahmivat aina vain suuremman osan kakusta itselleen. Kun vuonna 1980 amerikkalainen yritysjohtaja tienasi 42 kertaa sen, mitä hänen alamaisensa, oltiin viime vuosikymmenen lopulla kertoimessa 419.
Samaan suuntaan askeleet johtavat Suomessakin. Ollila etunenässä vetää koko ajan kaulaa alamaistensa suureen enemmistöön. Pienemmissä puulaakeissa juostaan hyvää vauhtia perässä. Monen johtajan palkka ei ole enää missään järjellisessä suhteessa siihen työpanokseen, minkä yksi ihminen voi antaa.
Siinä, missä palkansaajat joutuvat tyytymään yritysjohtajien ylimitoitetuksi moittiman tulosopimuksen turvaamaan prosentin parin korotukseen vuodessa, johtajat itse viittaavat kintaalla tuon tasoisille prosenteille. Heidän korotusprosenttinsa ovat kuin eri maailmasta.
Suomi on mielletty pienten tuloerojen maaksi. Hyvinvoinnin jakautumista mahdollisimman oikeudenmukaisesti on pidetty merkittävänä arvona. Tällä on ollut tärkeä yhteiskuntaa vakauttava vaikutus. Oikeudenmukainen jako on tapahtunut sekä verotuksen keinoin että tulonsiirroin. Ne, jotka ovat onnistuneet tienaamaan hyvin, ovat maksaneet muita suhteellisesti suuremman osan yhteiseen kassaan.
Huippujohtajat vuorollaan moittivat verojärjestelmäämme liian ankaraksi. Tosiasiassa yhä useammassa yrityksessä omistajaisäntien tulot maksetaan muuna kuin palkkatulona. Ne maksetaan pääomatulona, jonka vero on ansiotuloveroa tuntuvasti ystävällisempi. Näin veroprosentit korkeista tuloista saattavat jäädä paljon alhaisemmiksi kuin veroprosentit pienistä palkkatuloista.
Tuloerot repesivät auki laman jälkeen. Kiitos siitä kuuluu toisaalta vaurauden kasvulle ja toisaalta Esko Ahon hallitukselle, jonka aikana ansio- ja pääomatuloja alettiin verottaa eri tavalla. Ansiotuloihin jäi progressiivisuus, pääomatuloille määriteltiin kiinteä veroprosentti. Uudistuksen myötä rikkaat alkoivat kotiuttaa tulojaan enenevässä määrin pääomatuloina.
Mitäpä siihen sanoa, jos joku haluaa ansaita enemmän kuin toinen tekemällä työtä ahkerammin tai kouluttautumalla tehtäviin, joista maksetaan paremmin. Harva haikailee samapalkkaisuuden perään. Mutta luulisi tulojen kartuttamisella olevan rajansa.
Näyttää kuitenkin siltä, ettei rajoja ole. Rikkaille ei riitä mikään. Köyhien on tyydyttävä siihen, mitä heille annetaan. Yritysten huippujohtajilla on otsaa vaatia muilta malttia ja elinolojen heikennystä sosiaalisten tukijärjestelmien rakenneuudistusten nimissä. Näin vain siksi, että saavat turvatuksi vaurauden kasvun itselleen ja kaltaisilleen.