Kohtuus on suhteellinen käsite. Siinä missä satasen talvikengät ovat jollekin edulliset, on toiselle kolmekymppiä jo yläkanttiin.
30 000 euron vuosipalkka on hyvää suomalaista keskitasoa, mutta taloudelliselle eliitille 300 000 euroa on vasta vaatimatonta keskikastia.
Yleensä nämä avainryhmät työskentelevät samassa virastossa, laitoksessa tai yrityksessä ja työpaikkademokratian hengessä istuvat ruokalassa jopa samassa pöydässä.
Jälkimmäiselle vain kuuluu työntekijöiden kohtalosta päättämisen lisäksi kymmenkertainen palkka, asuntoetu, autoetu, sidosryhmien sesonkimetsästys ja erilaisten seminaarien varjoon rakennetut muut virkistäytymiset plus muu mukava.
Sympatiaa tuntien ihmettelee vain, missä välissä he ehtivät hoitaa vastuullista tehtäväänsä, johtaa ja kehittää.
Onneksi heillä on asiantuntevat tulosvastuulliset alaiset, jotka hoitavat käytännön työt.
Suurten palkkojen ruotiminen on helppo panna kateuden piikkiin. Näin voi olla, mutta kun palkan perusteet avataan, jättimäiselle erolle ei välttämättä löydy oikeutettua syytä.
On perusteltua kysyä, ovatko lakisääteisiä tehtäviä hoitavien laitosten ja valtionyhtiöiden johtajat sellaista valikoitunutta eliittiä, joka voi porskuttaa eri sfääreissä kun muut palkansaajat. Sääty-yhteiskunnassa ilmiötä kutsuttiin aateliston privilegioiksi.
Sveitsissä etuoikeutetun luokan ylimielisyydestä on saatu tarpeeksi. Vaikka kansanäänestyksellä ei viime sunnuntaina saatu torjuttua liian suuria palkkoja, tapaus on varteenotettava esimerkki siitä, mihin liiallinen ahneus voi johtaa.
Sveitsissä on kansanäänestyksellä jo ajettu läpi lakiesitys, joka siirtää pörssiyhtiöiden johtajien ja hallituksen palkoista ja palkkioista päättämisen suoraan yhtiökokoukselle. Samalla kultaiset kädenpuristukset ja hulppeat lähtörahat jäävät historiaan.
Yllättävää on, että johtajien ökypalkitsemista on noustu vastustamaan kapitalismin läpikyllästämässä vauraassa Sveitsissä, jossa suuryritykset pitävät päämajaansa ja pankkisalaisuus on edelleen vankka. Ihan kaikkia miljoonaliksoja ei alppimaassakaan olla enää valmiita sietämään.
Suomessa, melkein Pohjolan Sveitsissä, on syytä käydä sama keskustelu. Miten pitkälle on hyväksyttävää, että johtajien palkat ovat niin kaukana tavallisten palkansaajien tienesteistä? Eikä nyt ole kyse omaisuutensa luoneista tee-se-itse-miehistä ja -naisista, jotka ovat perustaneet yrityksiä ja menestyneet.
Kevan toimitusjohtajan Merja Ailuksen ero on nostanut keskustelun pintaan.
Julkisyhteisönä Kevan pitää kestää läpivalaisu, mutta eivät jättipalkkioita maksavat Varma ja Ilmarinenkaan voi olla julkisen arvostelun ja kansalaismielipiteen ulottumattomissa. Veronmaksajien ja eläkkeensaajien etuja niissäkin valvotaan.
Varmassa ja Ilmarisessa oltiinkin ihan hissun kissun kunnes Varman toimitusjohtaja Matti Vuoria kertoi, että hänessä riittää miestä ottamaan vastaan jättimäinen palkkansa ja bonuksensa.
Ilmarisen toimitusjohtaja Harri Sailaksen synniksi jää suhmurointi Finnairin ex-toimitusjohtajan miljoona-asunnolla.
Ailuksesta poiketen ahneita herroja ei juuri ole demonisoitu.
Omistajaohjauksesta vastaava ministeri Pekka Haavisto (vihr.) on ehättänyt vakuuttamaan, että jatkossa ainakaan valtionyhtiöissä ei enää mennä kohtuuttomuuksiin. Muuta ei tässä tilanteessa voi sanoakaan.
Kohtuuttomia palkkoja perustellaan sillä, että muuten ei saada pätevää työvoimaa. Huippujohtajat alkavat kaihtaa pihimaita, ja seuraukset ovat yhteiskunnalle kohtalokkaat.
Ihanko totta?
Enää pitäisi löytää ne ainutlaatuiset suomalaiset huippujohtajat, joista maailmalla kilpaillaan verissä päin.