Oulussa vähennetään hoivatyön henkilökuntaa kaupunginsairaalassa ja hoivakodeissa tavalla, jota voi kutsua saituudeksi. Karsinta osuu heikoimpien ja puolustuskyvyttömimpien palveluihin.
Oulun kaupunginsairaalassa ja hoivakodeissa vuorossa oleva henkilökunta kutistuu yhdellä henkilöllä osastoa kohti elokuun lopulla. Vakinaista henkilökuntaa vähennetään siirtämällä väkeä osastojen sijaisuudet hoitavaan varahenkilöstöön. Menettely on kovaotteista. Henkilökuntaa on tähänkin mennessä ollut ehdottomasti vain vähimmäismäärä hoidettavien määrään verrattuna.
Samaan suuntaan on menty monissa muissakin kunnissa ja kaupungeissa, mutta se ei ole Oululle mikään puolustus. Tilanne kuvaa paremminkin sitä, kuinka kylmähenkiset säästöt kohdistetaan Suomessa yhä useammin tahoihin, jotka ovat heikoimpia ja puolustuskyvyttömimpiä. Onneksi aivan kaikkialla ei ole sellaiseen lähdetty. Inhimillisyyttä löytyy sentään yhä jossakin kuten pitäisi löytyä kaikissa kunnissa.
Oulun hoivakodeissa ja kaupunginsairaalassa hoidettavien vanhusten ja muiden potilaiden omaisten ja tuttavien on nyt syytä olla tarkkoina ja vaatia, että hoidon taso säilyy. Ainakaan liian korkeaa se ei ole ollut tähänkään saakka. Hoitajat tekevät varmasti parhaansa, mutta mahdottomiin he eivät ehdi.
Varsinkin yksin jääneille vanhuksille virkistystoiminta olisi tärkeää. Henkilökunta myöntää, että se on jo nyt erittäin vähäistä. Sitäkin vähää on pakko kutistaa. Jäljelle jäävä väki ehtii toivottavasti huolehtimaan puhtaudesta ja ruuasta. Mihinkään muuhun tuskin jää enää aikaa.
Paikkansa pitää varmasti sosiaali- ja terveystoimen johtajan huomautus, että vanhustyön sairaala- ja laitoshoidossa kulut ovat ylittäneet kaupunginvaltuuston asettamat raamit. Valtuutetut voivat katsoa peiliin. Heillä on valta päättää eri asukasryhmien palvelujen määrästä ja tasosta. Vanhuksien kunnon hoivasta ei ole huolehdittu.
Yksioikoinen säästölinja voi johtaa moniin hankaliin tilanteisiin. Erityisen vaikea on, jos jollakin osastolla usea henkilökuntaan kuuluva sairastuu yhtä aikaa. Kun ulkopuolisia sijaisia ei enää palkata, hoitohenkilökunnan määrä jää erityistilanteissa alle kaikkien suositusten.
Muutenkin on hyvä muistaa, että sosiaali- ja terveysministeriön suosituksissa lähdetään henkilökunnan vähimmäismäärästä. Useissa kunnissa tunnutaan ajateltavan, että suosituksia ei pidä ylittää. Se on kohtuuttoman yksioikoista. Tilanteet vaihtelevat. Joissakin kunnissa on paljon esimerkiksi dementoituneita vanhuksia. Niin on Oulussakin. Silloin myös valvonta vaatii paljon henkilöresursseja. Suuri vaara on, että nykyisestä ulkoiluttamisen määrästä joudutaan tinkimään.
Vanhusten osuus kasvaa kaikkialla Suomessa väestön ikääntyessä. Se on niitä kovia tosiasioita, jotka päättäjien on hyväksyttävä talousarvioita tehdessään. Vaikka heikoimmat ja puolustuskyvyttömimmät eivät pysty pitämään meteliä oikeuksistaan, se ei oikeuta unohtamaan heitä, päin vastoin. Muutoin varsinkin vailla omaisia olevien vanhusten asema käy kohtuuttomaksi. Vastaisuudessa ei ilmeisesti ole ketään, joka ehtisi käyttää ulkona tai juuri jutellakaan heille. Nykysuuntauksen jatkuessa niin käy ainakin Oulussa.
Tilanne on raskas myös henkilökunnalle, joka haluaisi tehdä parhaansa hoidettavien hyväksi. He joutuvat kohtuuttomaan välikäteen säästövaatimusten ja omien ihanteidensa sekä omaisten vaatimusten ristipaineissa. Valtuutettujen on paneuduttava vakavasti asiaan ja haettava ratkaisu siihen, että henkilöstöä on sivistyneen hoidon edellyttämä määrä.