Suomi on jälleen kerran suuressa rakennemurroksessa, jossa sukupolvien kova työ uhkaa valua hukkaan. Haja-asutusalueilla ja syrjäseuduilla asuntojen hinnat ovat hiipuvan kysynnän takia monin paikoin romahtaneet ja myyntiajat venyneet.
Kaikenikäisten ihmisten muutto kasvukeskuksiin jatkuu. Ihmiset muuttavat työn ja opiskelun perässä ja ikäihmiset seuraavat lapsiaan tai haluavat muuttaa kaupunki- ja kuntakeskuksiin parempien palveluiden äärelle.
Ongelmaksi tulee se, että vanhojen omakotitalojen myynti on vaikeutunut. Samalla omaisuuksien arvot ovat laskeneet. Vanhuuden turvaksi, lasten perinnöksi tai realisoitavaksi kaavaillut asunnot menettävät arvoaan. Vakuusarvot ovat tippuneet jopa nollaan. Ihmiset jäävät jumiin, kun vaihtoasunnolla ei ole enää arvoa. Samaan aikaan omaisuusmassat rapistuvat, kun niitä ei kannata kunnostaa. Kierre on valmis.
Kun 1960-luvun maaltamuutossa tilat ja pellot jäivät tyhjilleen ja rämettymään, sama ilmiö on 2010-luvulla ulottunut haja-asutusalueiden ja kuihtuvien kaupunkien asuntokantaan. Pohjois-Suomessa syrjäseutujen kunnat ja asuntoja omistaneet tuotantolaitokset ovat jo vuosia purkaneet tyhjilleen jääneitä kerrostaloja kalliiden ylläpitokustannusten takia.
Vaikka tilanne ei olisi aivan niin dramaattinen kuin näyttää, asuntomarkkinat ovat lähteneet eriytymään. Yleinen trendi on ollut, että asuntojen hinnat ovat viime vuosina nousseet koko ajan. Varsinkin pääkaupunkiseudulla hintataso on niin korkea, että oma asunto on monille tavallisille palkansaajille saavuttamaton unelma. Haja-asutusalueella vanhat asunnot puolestaan hapertuvat arvoaan menettäneinä omistajien käsiin. Vaikka asuntoja nyt saisi halvalla, niitä ei kannata ostaa, kun ei ole työpaikkoja.
Onko viime vuosikymmeninä harjoitettu aluepolitiikka ollut oikeaa? Olisiko voimakas keskittymispolitiikka ollut estettävissä vai onko haja-asutusalueiden asuttuna pitäminen ollut sittenkin kallis virhe? Olisiko elinkeinopolitiikan pitänyt olla tyystin toisenlaista? Kysymyksiin ei ole helppoja vastauksia.
Suomessa on sadan viime vuoden aikana koettu kaksi suurta asuntokuplaa. 1930-luvulla inflaatio, hintojen nousu, keinottelu ja kultakanta olivat kuplan syynä. 1980-luvulla finanssisääntely vapautti lainamarkkinat ja hinnat kohosivat pilviin kunnes romahtivat.
Asiantuntijat ovat rauhoitelleet, että nyt tilanne on erilainen, että kuplaa ei ole eikä romahdusta tule, vaikka alueellinen eriytyminen on tosiasia.
Jos talous edelleen heikkenee ja työttömyys kasvaa, se näkyy väistämättä asuntojen hintojen romahduksena myös muualla kuin haja-asutusalueilla. Tilastokeskuksen mukaan asuntojen hinnoissa on laskeva trendi koko maassa.
Tilanne on kohtuuton, kun ihmisten elämäntyö valuu hukkaan. Ongelma on syytä tunnistaa ja miettiä kansalais- ja poliittisessa keskustelussa, mitä on tehtävä vai onko vain tyydyttävä eriarvoistavaan kehitykseen.