Viime aikoina on yhteishenkeä ja konsensusta etsitty monilla eri paikoilla. Metalliliiton puheenjohtaja Erkki Vuorenmaa esitti jokin aika sitten paluuta vanhaan Korpilammen henkeen. Tärkeimmät valtiovallan ja etujärjestöjen tapit pitää kerätä hotelliin ja panna miettimään globalisaatio- ja työllisyysasioita.
Innokkaimmat esittivät tässä yhteydessä, ettei tiedotusvälineitä päästettäisi häiritsemään pohtijoita. Sen kun vaan odotetaan, milloin valkoinen savu nousee hotellin savupiipusta ja mitä viisaat sanovat.
Kalevan toukokuun alkupuolella järjestämässä Oulun päättäjien keskustelussa osanottajien tavoitteet olivat selvät. Yhteistyötä ja yhteiseen hiileen puhaltamista kaivataan. Toki läheskään kaikki eivät kuitenkaan kaipaa vanhan konsensuksen perään.
Yhteishenkeä ja kaikenlaisia yhteistyötä pitää tukea. Oulu ja Suomi eivät pärjää nykymaailmassa ilman yhteistä säveltä. Vanhat kankeat toimintatavat eivät enää pure. Emme pärjää tappelemalla jonninjoutavista, jos eri ryhmät eivät ole valmiita antamaan piiruakaan periksi.
Yhteishenkeä voidaan etsiä monella eri tavalla. Tiedonkulkuun ja päättäjien neuvottelutapoihin on kiinnitetty paljon huomiota. Esimerkiksi Kiimingissä kunnanhallituksen puheenjohtaja käy virkamiesten muodostaman kunnan johtoryhmän kokouksissa.
Virkamiesten vierailuja valtuustoryhmien kokouksissa on lisätty monissa kunnissa. Liki arkipäivää ovat myös valtuustoryhmien yhteiset kokoukset, seminaarit ja monenlaiset epäviralliset neuvottelut. Etenkin uudet valtuustot käyvät tiukat sisäänajokoulutukset. Hyvä!
Nykytekniikka antaa paljon mahdollisuuksia yhteistyölle. Tiedosta ei ole puutetta. Päättäjät pikemminkin hukkuvat tietoon.
Tässä keskustelussa tuppaa helposti vain unohtumaan yksi osapuoli; kuntalainen, kansalaiskeskustelu ja kansalaismielipide.
Konsensuksen kanssa pitää olla tarkkana. Jos se menee liian pitkälle, takaa voi kurkistaa hyvä veli -verkosto, salaiset sopimukset ja kulisseissa tapahtuvat erilaiset kähminnät. Keskustelut käydään kabineteissa. Valtuustot ovat kilttejä ja siivoja, mutta taustalla kihisee.
Yhteishenkeä pitäisi etsiä ihan uudelta pohjalta. Kansalaiskeskustelua pitäisi tukea aktiivisesti. Esimerkiksi palautekanavat, kuntalaiskyselyt sekä kuntalaisten ja päättäjien tapaamiset ovat saaneet aivan liian vähän painoa. Tätä yhteistyötä pitäisi tosissaan rakentaa. Ihmetyttää, että suuri osa päättäjistä karsastaa tilaisuuksia, joissa he pääsevät tai joutuvat kasvokkain kansalaisten kanssa.
Suomalaisia tulisi kaikin keinoin kannustaa kansalaiskeskusteluun. Meillä ei ole keskustelukulttuuria ja meille on liian tuttua yhden totuuden politiikka. Olemme tottuneet sukupolvia siihen, että joku sanoo meille, miten asiat ovat.
Ensimmäinen ongelma on, että päättäjät ja kuntalaiset tarvitsevat yhteisen kielen. Strategia merkitsee kuntalaiselle ihan eri asiaa kuin päättäjälle. Kuntalaiselle onnistunut strategia merkitsee päivähoitopaikkaa, koulun hyvää ruokaa tai vanhuksen inhimillistä kohtelua. Päättäjälle se merkitsee, niin mitä?
Miksiköhän politiikka ei kiinnosta?