Perinnönjakojen myötä metsämme ovat pirstaloituneet, citymetsänomistajien määrä on kasvanut, ja metsänomistajien joukko ikääntyy. Tuoton ja hoidon turvaamiseksi ratkaisuksi on esitetty yhteismetsiä.
Lyhyellä tähtäimellä hoitoon saataneen jäntevyyttä, mutta johtaako tällainen omistuksen järjestely ei-toivottuihin, vaikeasti ennakoitaviin seurauksiin? Suomessa yhteismetsiin liittyminen on ollut laimeaa. Sen sanotaan johtuvan tunnesyistä. Niihin vetoamisella pyrittäneen osoittamaan, ettei järkisyitä olisi. Mielestäni niitä on.
Yhteismetsälain mukaan "yhteismetsää on käytettävä ensisijaisesti kestävän metsätalouden harjoittamiseen. Sillä tarkoitetaan taloudellista, sosiaalista ja ekologista kestävyyttä. Osakkaat voivat päättää, mitä kestävän metsätalouden osa-aluetta he painottavat yhteismetsänsä toiminnassa".
Yhteismetsän muodostaminen on tehty houkuttelevaksi muun muassa sillä, että perustaminen on maksutonta. Järjestelyllä tavoitellaan vakaata puukauppaa ja tasaista verotuloa valtiolle. Metsänomistajien määrän vähetessä supistuu puukaupassa hallittavien joukko.
Yksityistä metsänomistajaa kehitys ei välttämättä palvele ja loppupeleissä luulen, ettei yhteismetsänkään osakasta. Verotuskin vaikuttaa, sillä yksityismetsän myyntiä verotetaan 28 prosenttia, kun taas yhteismetsästä vastaava on kaksi prosenttiyksikköä matalampi.
Alivaltiosihteeri Martti Hetemäen työryhmä suosittelee loppuraportissaan yhteisöveroksi 22 prosenttia ja yksityisille 30 prosenttia. Näin yksityismetsänomistajaa taivutellaan yhteismetsän osakkaaksi.
Suurissa yhteismetsissä metsäyhtiö toimii isoin metsäkonein. Isot korjuukoneet vaativat suuremman liikkumatilan, siksi hoitohakkuussa puuta on otettava enemmän ja siitä syystä metsää jää vähemmän kasvamaan. Tästä taas seuraa, että päätehakkuun kuutiomäärä vähenee ja metsätili pienenee.
Yksityismetsänomistaja on isojen omistajien armoilla. Palkkatyövoimalla tehdyn hoitohakkuun tili jää pieneksi. Metsänhoito muuttaa siis väistämättä luonnettaan. Erään vastikään tehdyn tutkimuksen mukaan tiheämpi metsä on myös suurempi hiilinielu (PLoS ONE -tiedelehti). Kuka sitten metsiämme hoitaa, millä opeilla ja mihin hintaan?
Lopullisuus on yhteismetsien ongelma. Kun yhteismetsään olet mennyt, siellä myös pysyt. Ei ole keneltäkään pois, jos lakiin kirjataan mahdollisuus yhteismetsän purkamiseen. Kuten lottomainoksessa sanotaan, "elämä voi muuttua".
Tämä mahdollisuus purkamiseen tuskin tyydyttäisi kaikkia yhteismetsän osapuolia, muttei tilanne nytkään ole tasapuolinen. Osakkaana voit joutua anomaan luvan joulukuusen ottamiseen omasta metsästä. Metsästysoikeuksista on syntynyt riitaa.
Pienet metsätilat ovat haluttua kauppatavaraa liitettäviksi yhteismetsiin. Niiden osakkuudet ovat kaupan, kuten muutkin osakkeet. Kasvoton, perikuntien omistussuhteissa loitontunut yhteismetsä on helppo myydä.
Eri puolilla maata olevat yhteismetsät tulevat pikkuhiljaa samojen omistajien haltuun. Ilmiö on tuttu muilta aloilta. Keskittymistä selitellään keinona parantaa alan kannattavuutta, ja metsien omistus siirtyy pois yksityisiltä. Muutosta tullaan selittämään hoidon tehostamisella ja korjuukustannusten supistamisella.
Puun tasainen tarjonta on osin ontuva selitys, sillä yhtiöt eivät aina edes osta kotimaan puuta. Ehkä teollisuus laskee myös, että energiantuotanto on uusi bisnes, jonka jakajia on syytä vähentää.
Miksi puolustaa yksityismetsiä? Metsien hoidon, virkistyksen ja elinkeinoelämän kannalta. Tarvitaan hyvää raaka-ainetta mekaaniselle puunjalostukselle. Metsästä on edelleen myös maatalouden tukielinkeinoksi, siis elinkeinoelämän vireyttä maakuntiin.
Suomen kannattaa panostaa raaka-aineen pitkälle jalostamiseen. Metsien luontoarvoa tuskin kukaan kiistää. Tätä voivat toki edistää yhteismetsätkin. Mutta mihin jo aiemmin viittasin: yhteismetsillä on loppupeleissä uhka joutua ulkomaisten yhtiöitten omistukseen kuten monelle valtionyhtiölle on käynyt.