Ehdotus kuntaliitoksia koskevasta neuvoa-antavasta kansanäänestyksestä Oulun seudulla ansaitsee tulla huomatuksi. Aikaa on enää turha heittää hukkaan.
Oulun kaupunginjohtaja Kari Nenonen ehdotti kolmisen vuotta sitten Suur-Oulua, koko kaupunkiseudun kuntien liittymistä yhteen. Vastaanotto oli tyly. Kahdeksan ympäristökunnan johtajat pitivät Kempeleen Kari Ahokkaan kutsumana kapinakokouksen, jossa ideoille lyötiin jarrua ja toivottiin luottamuksen palautusta.
Nenonen teki kollegoidensa reaktioista omat johtopäätöksensä ja vaihtoi töitä - ei yksinomaan Suur-Oulun kaatumisen vuoksi, mutta epäilemättä sekin vaikutti lähtöön taustalla.
Sen koommin asiaa ei ole juuri ajettu yhtä voimaperäisesti, mutta todellisuus on tehnyt omaa työtään. Ylikiiminki liittyy Ouluun ensi vuoden alusta. Yli-Iillä ja Oululla on meneillään kuntaliitosselvitys, ja pohjoisen suunnalla Haukipudas ja Oulu pohtivat yhteistyön mahdollisuutta. Molemmissa valtuustoissa mahdollinen kuntaliitos ratkeaa vuoden kuluttua, siis kunnallisvaalien jälkeen.
Sen sijaan ympäristön muissa kunnissa vesi seisoo, eikä mahdollisiin liitosasioihin siten tarvitse vaaleissa ottaa kantaa, ellei halua. Silti uudet valtuutetut tuskin voivat istua koko kauttaan ilman, että kysymys kuntaliitoksesta tai syvemmästä yhteistyöstä tulisi jokaisessa kunnassa jollain tavoin esiin. Nykytilanteessa neljä vuotta on pitkä aika.
Limingan kunnanhallituksen puheenjohtaja Helena Tornberg ehdotti Kalevassa viime lauantaina, että Oulun seudulla pidettäisiin vaalien yhteydessä neuvoa-antava kansanäänestys monikuntaliitoksesta. Ehdotus on kiintoisa ja se olisi syytä ottaa vakavasti, sillä se antaisi hyvän kuvan alueen asukkaiden mielipiteistä. Monelle heistä muodollisilla kuntarajoilla on paljon vähemmän merkitystä kuin kuntapäättäjille tai virkojaan puolustaville kunnanjohtajille.
Kansanäänestys kuitenkin edellyttäisi, että ennen kunnallisvaaleja käytäisiin todellinen keskustelu, jonka pohjalta asiaan voitaisiin ottaa kantaa. Sellaisesta ei näy merkkejä. Tornbergin aloite ei ainakaan tuoreeltaan ole nostanut julkista keskustelua, vaikka toisin olisi voinut olettaa. Monikuntaliitoksesta kun ei juuri ole Oulun seudulla ääneen puhunut sen jälkeen, kun Nenosen aloitteelle kävi kuten kävi, ja vähiten näitä puheita on kuulunut keskustan riveistä.
Seutuyhteistyö on Oulun seudulla perinteisesti sujunut hyvin, mutta se ei enää riitä. Hallinnolliset rajat olisi järkevä vetää yhteisen työssäkäyntialueen mukaan. Esimerkiksi Limingan kasvu on viime vuodet ollut Suomen nopeinta, mutta ei suinkaan sen itsensä vaan uuden moottoritien ja Oulun läheisyyden vuoksi. Läheisempi yhteistyö Oulun kanssa on kuitenkin mahdotonta jo siksi, että yhteistä rajaa ei ole. Etäisyydet eivät ole pitkiä, mutta välissä ovat Kempele ja Oulunsalo.
Yhteisestä seutusuunnittelusta huolimatta hallinnollinen hajanaisuus tuottaa myös aluerakenteen hajanaisuutta. Se puolestaan lisää liikenteen tarvetta. Tällainen kehitys on juuri sitä, mitä hallituksen liikennepoliittisessa selonteossa toivottiin muutettavaksi ilmastopolitiikan nimissä. Yhtenäinen Oulun seutu olisi muutenkin vahvempi vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin kuin nykyinen, hevoskyydin aikana syntynyt kuntaryväs.
Suurin osa Oulun ympäristökunnista ei koe olevansa pakkoraossa ja niinpä niissä kysytään, mikä olisi liittymisen tuoma lisäarvo. Yhtä hyvin kysymyksen voi kääntää toisinpäin: mitä lisäarvoa tuo se, ettei mikään muutu?