Jos kokoomus ei kykene lisäämään kannatustaan oppositiossa, seurauksena voi olla äärisuuntausten voimistuminen ja voimistuva kehitys kohti kaksipuoluejärjestelmää. Tuoreet puolueiden kannatusmittaukset ovat olleet hämmentäviä. Suunta on selkeä: hallituspuolueiden kannatus on lisääntynyt, oppositiopuolueiden laskenut. Yllättäen myös perussuomalaisten suosio on kasvussa. Tony Halme -ilmiö kaiketi on nostanut puolueen kannatuksen jo 3,3 prosenttiin, kun se marraskuussa oli 2,4 prosenttia.
Suorastaan hämmentävää on, että kokoomus on putoamassa pysyvästi kahden suuren puolueen kelkasta. Kokoomus sai vuoden 1987 vaaleissa 23 prosenttia äänistä ja 1999 vielä 21 prosenttia. Nyt joulukuussa Suomen Gallup mittasi kokoomuksen kannatukseksi 18,5 prosenttia, Taloustutkimus vain 17,1. SDP:n lukemat ovat 26,2 ja 27,5 ja keskustan 24,5 ja 25,4.
Kuilu kahteen suureen puolueeseen on venähtänyt leveäksi. Kovin paljon paremmin eivät ole pullat uunissa myöskään vihreillä ja vasemmistoliitolla. Niidenkin suosio on alamäessä.
Kokoomuksenkeinot suunnan kääntöön eivät ole kovin hyviä. Verotus oli puolueen vaalitäky, johon äänestäjät eivät kuitenkaan tarttuneet. Nyt hallitus on Matti Vanhasen johdolla noudattanut kokoomuksen vaalitavoitteita monissa asioissa. Kun hallitus on vienyt kokoomuksen syömähampaan, suurimman oppositiopuolueen politiikalta on kadonnut samalla uskottavuus. Kokoomus ei myöskään ole kritiikissään uskottava. Se vastustaa politiikkaa, jota se toteutti SDP:n kanssa hallituksessa.
Mielipidetutkimusten mukaan kansalaiset ovat jokseenkin tyytyväisiä hallituksen toimintaan. Paluu punamultaan tyydyttää kansaa. Jopa 70 prosenttia kokoomuslaisista antaa hyvän arvosanan hallitukselle. Kansa on tyytyväinen myös pääministeriin. Matti Vanhanen on niukan linjan poliitikko, jolle valta näyttää olevan politiikan tekoväline, ei itsetarkoitus.
Suomi siirtyi enemmistöparlamentarismiin 1990-luvun alussa. Samalla oppositio menetti budjettivaltansa ja vaikutusmahdollisuutensa hallituksen politiikkaan. Oppositiopuolue pääsee hallitukseen ja valtaan vain vaalien kautta. Jos puolue ei kykene nostamaan kannatustaan, se näivettyy ja sulautuu aikaa myöten toiseen puolueeseen.
Vasemmistoliittolaisille on jo pitkään tarjottu kansankodiksi SDP:tä. Takavuosien kokoomusvaikuttaja Kari Häkämies esitti kokoomuksen ja keskustan yhtymistä. Jos molemmat liitokset toteutuisivat, Suomi ajautuisi kahden puolueen järjestelmään, jossa koristeena olisi muutama pikku puolue. Tällainen tulevaisuus on kuitenkin kaukana horisontissa, jos sielläkään.
Tyytyväisyyttä hallituspuolueisiin voi selittää kansalaisten välinpitämättömyydellä: hallituksen vaihdokset eivät juuri vaikuta politiikkaan. Punamultahallituksen politiikan ydin ei poikkea sanottavasti sinipunan teoista. Kun kansainvälinen talous määrittelee politiikan sisältöä, ei ole kovin tärkeää, keitä hallituksessa kulloinkin on.
Alistumisella on myös seurauksensa ja vaaransakin. Tuore tutkimus Helsingistä viime vaaleista osoittaa, ettei äänestämättömyys ole patologista vetelyyttä, vaan tietoinen kannanotto. Kiinnostus poliittiseen vaikuttamiseen herää, kun ehdokasasetelma ja poliittinen tilanne ovat riittävän kiinnostavia.
Tony Halme on pehmittänyt maaperää uudenlaiselle populismille, jota ruokkii asenteiden koventuminen. Nyt vain odotetaan, kuinka moni puolue ja särmikäs ehdokas seuraa Halmeen esimerkkiä ja tarjoaa vaihtoehdon nykyiselle poliittiselle retoriikalle.