Kolumni: Yh­dys­val­tain abort­ti­pää­tök­sen hä­viä­jiä ovat ta­sa-ar­vo ja naisten ih­mi­soi­keu­det, ja ke­hi­tyk­ses­tä on syytä olla huo­lis­saan myös täällä

Oulun yliopisto: Kol­le­gion tuore päätös syn­nyt­tää kitkaa Oulun yli­opis­ton yh­tei­sön ja johdon välillä

Kolumni

Kohti juh­la­vuot­ta Putinin ja Ber­na­dot­ten välissä

Suomi 100 vuotta -juhlajärjestelyiden pääsihteeri Pekka Timonen totesi viime lauantain Kalevan haastattelussa, että ”homma on lähtenyt lapasesta, ja se on...

Suomi 100 vuotta -juhlajärjestelyiden pääsihteeri Pekka Timonen totesi viime lauantain Kalevan haastattelussa, että ”homma on lähtenyt lapasesta, ja se on tosi hyvä asia”. Tällä hän viittasi kansalaisten, kansalaisryhmien ja järjestöjen innostukseen osallistua itsenäisyyden satavuotisjuhlaan.

Edellisellä viikolla pääkirjoitustoimittaja Petri Laukka viittasi kolumnissaan Ulkopoliittisen instituutin selvitykseen Venäjän aiheuttamista uhkakuvista Suomelle. Yksi niistä liittyi satavuotisjuhlaan, joka osuu yksiin Venäjän vallankumouksen juhlavuoden kanssa. Venäjä voisi ”pahaa halutessaan rummuttaa Suomen itsenäisyyttä korkeintaan epäviralliseksi saavutukseksi”. Tilanne olisi altis spekulaatioille; tarkoitushakuinen uustulkinta saattaisi pilata juhlatunnelmaa.


Kommentteja juhlavuoden vietosta saatiin lukea myös 30. elokuuta historian emeritusprofessorin Matti Klingen 80-vuotishaastattelusta. Klingen mukaan ”Suomi 100 -hullutuksessa” unohdetaan, että historioitsijat loivat Suomen kansakuntana 1800-luvulla valtiollisesti ja kulttuurisesti. Tärkeä rooli oli myös taiteilijoilla ja valtiollisilla johtajilla: ”Tämä hullutus haluaa pyyhkiä pois vuotta 1917 edeltävän vaiheen, vaikka se on paljon tärkeämpi kuin sitä seurannut.”

Haastattelun muita teemoja olivat nykyisen historiankirjoituksen omahyväisyys, jälkiviisaus ja russofobia sekä se, että kokeiluvaiheessa olevan opetussuunnitelman mukaan lukion voi suorittaa ilman ainoatakaan historian opintojaksoa: ”Ennen oli sellainen käsite kuin yleissivistys. – – Historia on siinä aivan keskeisessä asemassa.” Viimemainittuun huoleen on helppo yhtyä. Ensin mainitut herättävät kysymyksiä ja haastavat pohtimaan. Miten itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlan vietto uhkaisi autonomian aikaa koskevan historiankirjoituksen merkitystä tai olisi siitä pois?

Historiatietoisuutta luodaan ja välitetään muillakin foorumeilla kuin lukion pulpeteissa ja akateemisissa historiantulkinnoissa. Vaikkapa nyt kansalaisten innostuessa itsenäisyyden satavuotisjuhlasta. Tai kun vuonna 2009 muistettiin ruotsalaisen provinssin siirtymistä Suomen sodan seurauksena Venäjän keisarikunnan autonomiseksi suuriruhtinaskunnaksi kaksisataa vuotta aiemmin. Silloin juhlallisuuksia puhuteltiin ”merkkivuoden” muistamiseksi.


Kansallinen omahyväisyys tunkeutuu Klingen mukaan Suomessa monien muiden maiden tapaan historiantulkintoihin: ”Pitäisi aina ensin katsoa karttaa.” Karttaa lienee Suomessa katsottu historian saatossa jonkin verran, ja sen tärkeydestä on hiljattain mainittu myös länsinaapurille. Haastattelu sai minut noukkimaan kirjahyllystä Klingen vuonna 1975 ilmestyneen essee- ja esitelmäkokoelman Bernadotten ja Leninin välissä – Tutkielmia kansallisista aiheista. Siinä hän muun muassa ehdottaa, että ”meidän on erityisesti ponnisteltava vapauttaaksemme menneisyyskäsityksemme juuri karttojen mieleenpainamista rajoista, joita jotenkin alitajuisesti pidämme varsinaisina, oikeina, jonakin sellaisena, johon kehitys on tähdännyt ja pyrkinyt”.

Kyse ei ole kirjoittajan ajattelun ristiriidasta, jos oikein ymmärrän Klingen korostavan historiankartastoihin perehtymisen tärkeyttä sen sijaan, että näkisimme nykyisiin karttoihin piirretyt rajat jonkinlaisina ennalta määrätyn historiaprosessin täyttymyksenä. Silti ajatus suomalaisen historiankirjoituksen kansallisesta omahyväisyydestä jää ilmaan: missä se konkretisoituu ja suhteessa mihin?

Viime aikoina niin sanotut uudet historiat ovat aktiivisesti pyrkineet purkamaan väistämättömän kehityksen ideaan perustuvaa historiakäsitystä. Menneisyyttä ei nähdä tapahtumien jatkumona, jossa fakta seuraa faktaa, vaan oman nykyhetkensä vaihtoehtoisten mahdollisuuksien maailmana, jossa myös toteutumattomat vaihtoehdot olivat totta ja läsnä. Lähestymistapa nostaa väistämättä esiin kysymyksen vallasta. Paitsi menneisyyden toimijoiden myös historian kirjoittajan vallasta – ja vastuusta.


Mahtaako Klinge viitata predestinoituun historiakäsitykseen myös puhuessaan jälkiviisaudesta, joka ”ei kuulu historiantutkimukseen”? Emeritus tuhahtaa ”poliittisen historian pojille” mutta ei valitettavasti täsmennä kohdettaan.

Eikö toisaalta hieman polemisoiden voisi ehdottaa historiankirjoituksen aina omalla tavallaan olevan eräänlaista jälkiviisautta? Yritystä jälkeenpäin ymmärtää menneisyyden ihmisten jättämien (ja aina puutteellisten) jälkien pohjalta heidän tekojaan, niiden motiiveja ja seurauksia omassa ajassaan – ja siitä ehkä hieman viisastuneena suunnata nykyhetkeen ja tulevaan?

Kun nyt natokeskustelun säestyksellä suuntaamme juhlavuoteen Bernadotten ja Putinin välissä, tuntuu Klingen julkaisu yllättävästi ajankohtaiselta, erityisesti sen esseet ”Keskusta ja periferia” sekä ”Kansa ja isänmaa: Suomi”. Niiden rinnalla kannattaa kyllä silmäillä myös noita muuttuvia karttoja.

Marja Tuominen
Marja Tuominen

Marja Tuominen on kultuurihistorian professori Lapin yliopistossa.