Presidentti Mauno Koivisto oli tapansa mukaan oikeassa, kun hän sanoi viikko sitten televisiossa, ettei meillä ole vielä ollutkaan kunnollista Nato-keskustelua. Meillä on ollut keskustelua pääasiassa siitä, pitäisikö keskustella.
Tietenkin on toisaalta niin, että ne, jotka keskustelua ovat haikailleet, ovat enimmäkseen jäsenyyden puoltajia, joiden puheenvuoroista on kuultanut läpi vaivoin pidätelty Nato-mielisyys. Mutta todellinen keskustelu, jossa pannaan avoimesti kortit pöytään molemmin puolin, sehän on puuttunut. Ehkä on odoteltu, että liu´umme vähitellen, askel askelelta, niin lähelle Natoa, ettei lopulta mitään keskustelua tarvitakaan.
Lähelle liittymisen hoitamista läpihuutoasiana tullaan silloin, jos poliittinen Nato-ratkaisu tehdään hallituksen turvallisuuspoliittista selontekoa käsiteltäessä. Hallitus ottaisi selonteossa kannan asian puolesta ja eduskunta hyväksyisi tämän kannan yksinkertaisella enemmistöllä, mahdollisesti ponsilausuman muodossa. Näin olisi poliittinen sitoumus tehty. Kaikki muu olisikin sitten tekniikkaa: hallituksen muodollinen päätös jäsenhakemuksesta, neuvottelut ja eduskunnan hyväksymispäätös.
Ei se tietenkään näin mene eikä saa mennä. Asialla on sekä valtiosääntöinen ja kansainvälispoliittinen taustansa.
Taustalla kummittelee - kun oikeudellisista asioista puhutaan - ensi sijassa Nato-sopimuksen kuuluisa 5. artikla, jonka kirjain sisältää molemminpuolisen avunantovelvoitteen. Jos se otetaan todesta, se käsittää vahvan sitoutumisen sodan ja rauhan kysymyksissä, mikä merkitsee kajoamista eduskunnalle perustuslaissa pidätettyihin valtuuksiin. Jos sitä taas ei oteta todesta, voi kummastella, mitä merkitystä sopimuksella kokonaisuudessaan on turvallisuustakeena.
Naton sotaretket ulottuvat kauas yli Suomen rajojen, mahdollisesti Euroopankin ulkopuolelle. Sinne ei voi nykyisen järjestyksen mukaan viedä meidän asevelvollisarmeijaamme, jonka velvollisuus perustuslain mukaan ulottuu vain isänmaan puolustamiseen, ei USA:n raaka-ainesaannin ja muiden etujen turvaamiseen kaukaisissa maailman kolkissa. Onko Suomen siis Naton jäsenenä siirryttävä palkka-armeijaan? Kuinka paljon on nostettava puolustusmenojen osuutta bruttokansantuotteesta, jotta Nato-vaatimukset voidaan täyttää?
Naton järjestelmässä jäsenmaan sotavoima tai merkittävä osa siitä alistetaan ulkopuoliseen komentoon. Sitä ei Suomen perustuslaki salli, ellei poikkeuksesta säädetä asianomaisessa järjestyksessä.
Ei pitäisi yrittää kannanotolla hallituksen selontekoon sitoa poliittisesti perustuslainsäätäjän käsiä. Jos se onnistuisi, se olisi kunniaton teko äänestäjiä kohtaan, joille ei annettu mahdollisuutta ottaa edustajien valinnan yhteydessä kantaa asiaan. Vaalien alla asiasta vaiettiin.
Vähintään yhtä tärkeä, oikeastaan vielä tärkeämpi, on asian aineellinen puoli: mitä Nato-jäsenyys laajasti ottaen merkitsee? Mihin kaikkeen siinä yhteydessä sitoudutaan.
Natoon on eri aikoina liitytty eri syistä, kylmän sodan alkaessa 40-luvulla tai sen jälkeen Neuvostoliiton uhan takia mutta yhtä hyvin aivan muista syistä, kuten liittyjämaan kansainvälisen aseman vakauttamiseksi (Espanja, Turkki). Viime liittymisaalto todistaa entisten sosialistimaiden reaktiosta omaan lähihistoriaansa.
Suomalaisillakin on oikeus tehdä päätelmänsä omasta historiastaan. Meillä on oikeus arvioida, paitsi mitä oma menneisyytemme opettaa, myös sitä, miltä maailma nyt näyttää ja millaisen maailman kehittymiseen haluamme myötävaikuttaa valtiollisin ratkaisuin. Kriittiset Nato-arvioinnit eivät todellakaan palaudu - vaikka jotkut aina vain jaksavat tuota ihmisten ymmärrystä aliarvioivaa väitettä toistaa - brezhneviläisyyden taakkaan ihmisten tajunnassa vaan nykyisen maailman avoimeen tarkasteluun.
Jotain jakomielistä on suomalaisten Nato-intoilijoiden suhteessa Suomi-Venäjä-Nato-kolmioon. Yhtäältä selitetään, että Venäjä on jo lähes Naton jäsen ja että Nato on muuttunut melkein pelkäksi rauhanturvaorganisaatioksi eikä sotilasliittosopimuksen 5. artikla oikeastaan ole enää sovellettavana. Toisaalta haikaillaan turvallisuustakeita - tuskin muun tahon kuin Venäjän varalta. Turvallisuus on olennaista, ja armeijaa tarvitaan pahassa maailmassa, mutta on kyllä tarkkaan mietittävä, mitkä ovat pahimmat uhat suomalaisten turvallisuudelle muutamana lähivuosikymmenenä ja millaisin keinoin me niitä parhaiten torjumme.
Presidentti Koivisto osui naulan kantaan kuvatessaan, että varsinainen Nato-keskustelu, jos sitä joskus ryhdytään käymään, tulee olemaan inhottava - tietysti sillä ehdolla, että se on jotain muuta kuin pelkkää hyssyttelyä. Siinä nostetaan esille, mitä on olla USA:n niin sanottu liittolainen - mitä on istua siinä pöydässä, jossa yksi sanelee ja muut kuuntelevat. Ja puhutaan myös siitä, millainen liittolainen USA on, kuinka vähän sen hallitus välittää kansainvälisistä velvoitteista. Haluaako Suomi olla mukana syrjäyttämässä YK:ta maailmanjärjestön paikalta? Olemmeko sotapolitiikan, pysyvän sotatilan kannalla? Haluammeko USA:n nykyiset viholliset omiksemmekin? Suomellahan ei ole tähän asti ollut osuutta USA:n erityispuuhiin Lähi-idässä ja arabimaailmassa.
Bushin hallinto on monin tavoin kärjistänyt tilannetta, mutta todellisuudessa kysymys ei ole vain nykyhetken ilmiöistä, vaan pikemminkin syvästä ja pitkäaikaisesta juonteesta USA:n politiikassa.
Suomessa ei ole niin tärkeä kysymys, keiden seuraan jäämme Naton ulkopuolella, kuin se, mihin seuraan joutuisimme Natoon liittyessämme. Kansleri Kauko Sipponen kirjoitti hiljan pääkaupunkilaislehdessä, että Eurooppa ja Yhdysvallat ovat ideologisesti koko ajan etääntymässä toisistaan. Tuskin mikään suuri valtio, hän sanoi, onnistuu yhtä hyvin kuin Yhdysvallat asettamaan muille enemmän vaatimuksia kuin itselleen.