Maailmanpolitiikan areenaa jo toista vuotta hallinneet USA:n presidentinvaalit on pidetty ja lopputulos selvillä. George W. Bushin jatkokautta ei voida pitää yllätyksenä huolimatta voimakkaasta kritiikistä, jota muu maailma hänen johtamaansa politiikkaan kohdisti.
Eurooppalaisten enemmistön kollektiivista tuskaa helpottaakseni haluan todeta pari asiaa. Ensinnäkin vaalipuheet ovat aina vaalipuheita - erityisesti Amerikassa, jossa asioiden liioittelu kuuluu kansanluonteeseen. Toisaalta Bushin toinen kausi ei välttämättä ole ensimmäisen kopio. On jopa todennäköistä, että Bushin toinen kausi tulee olemaan eurooppalaisesta näkökulmasta helpompi kuin nyt päättyvä ajanjakso.
Vaalinalusajan retoriikka on kovaa, kärjistettyä ja yksinkertaistettua. Kaksipuoluejärjestelmässä vaalikeskustelun tarkoitus on tehdä harmaan eri sävyistä mustavalkoisia ja saada äänestäjät uskomaan, että juuri oman ehdokkaan tarjoama vaihtoehto on ainoa oikea ja kilpailijan näkemykset johtaisivat maan perikatoon.
Etenkin Bushin kampanjassa retoriikkaa käytettiin täsmäaseena. Korostetun konservatiiviset vaaliteemat ja ulkoisten uhkien korostus osuivat juuri sinne, minne niiden pitikin eli passiivisiin ja arvoiltaan vanhoillisiin keskivertojenkkeihin. Vaalivoiton avaimien tiedettiin jo ennalta löytyvän "Amerikan perussuomalaisten" eli raamattuvyöhykkeen punaniskojen masinoimisesta äänestyskoneille.
Mikäpä Bushin vaalistrategeilta sen taitavampaa kuin liittää demokraattien presidenttiehdokas John Kerryyn tästä näkökulmasta kielteistä painolastia. Kerry kun olisi suhtautunut suopeammin kantasoluhoitoihin tai samaa sukupuolta olevien parien oikeuksiin ja muutenkin ollut arvoiltaan selkeästi liberaalimpi. Nämä asiat, joita me valistuneet, suvaitsevaiset ja arvoiltamme liberaalit eurooppalaiset pidimme Kerryn hyveinä, olivat Bushin kannattajille myrkkyä, joka sai pepun ylös traktorin penkiltä ja väen uurnille.
Toisaalta republikaanien retoriikka tähtäsi Kerryn ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan ailahtelevuuden osoittamiseen. Olihan Kerry ensin senaattorina tukemassa hyökkäystä Irakiin, mutta jälkeenpäin pyörsi kantansa ja yhtyi Irak-politiikan arvostelijoihin. Kerry haluttiin näyttää liian "eurooppalaisena" - heikkona ja päättämättömänä jahkailijana, jonka käsiin kansallista turvallisuutta ei voi vaikeina aikoina jättää.
Taktiikka toimi, Bush sai kansan syvät rivit liikkeelle ja varmisti itselleen kaikkien aikojen suurimman äänimäärän Yhdysvaltain presidentinvaalissa.
Millaista presidentti Bushin toisen kauden politiikka on, riippuu paljolti hänen ydinpiirinsä strategisista valinnoista. Kun Bushin ei enää tarvitse ajatella uudelleenvalintaansa, toiminnan fokus siirtyy. Bush tuskin haluaa jäädä historiaan miehenä, jonka presidenttiaikana USA jakautui kansakuntana poliittis-ideologisesti kahtia. Vastaehdokas Kerryn päätös luopua aikaa vievistä oikeusprosesseista ja myöntää reilusti tappionsa helpottanee sillanrakennustyötä molemmin puolin.
Myös meidän eurooppalaisten on annettava Bushille mahdollisuus. Olisi helppo tuomita Bush ja koko hänen edustamansa yhteiskuntajärjestelmä ja uskotella, että lähihistoria olisi ollut radikaalisti erilaista, jos USA:n peräsimessä olisi ollut joku toinen tai peräti olisimme saaneet itse olla ratkaisuja tekemässä.
Bush voi yllättää meidät myönteisesti. Häneen ei ole kohdistettu sellaisia valtavia odotuksia, joita EU:lla ja eurooppalaisilla oli John Kerryn suhteen. Alimitoitetut odotukset on yleensä helpompi lyödä kuin ylimitoitetut.
Nyt meidän kaikkien eurooppalaisten transatlanttistien tulisi tehdä kaikkemme, että EU ja Bushin uusi hallinto löytävät yhteisen sävelen pian. Ei ole kenenkään etu, jos maailman voimakkain parivaljakko vetää rekeä eri suuntiin.
Uskon, että mahdollisuuksia hedelmälliselle yhteistyölle on yhä. Eduskunnan puhemies Paavo Lipponen kirjoitti kolumnissaan (SK 33/2004) Yhdysvaltain ja EU:n suhteiden muuttuneen Irakin sodan seurauksena niin ratkaisevasti, etteivät suhteet milloinkaan palaa entiselleen. Lipponen perustelee näkemystään kansalaisten asenteilla, jotka ovat Euroopassa muuttuneet kriittisiksi, ei vain Bushia, vaan ylipäätään Yhdysvaltoja kohtaan.
Suhteet eivät ehkä palaa entiselleen, mutta tämä ei tarkoita, etteivätkö suhteet voisi laadullisesti jopa parantua. Syyskuussa julkaistu German Marshall Fundin (GMF) tutkimus transatlanttisista trendeistä osoittaa, etteivät kansalaisten asenteet Atlantin molemmin puolin ole niin kaukana toisistaan kuin ensi näkemältä vaikuttaa. Useimmat amerikkalaiset toivovat eurooppalaisten lailla EU:n vahvistavan otettaan maailmanpolitiikassa, vaikkei EU aina olisi samaa mieltä USA:n kanssa.
Niin USA:ssa kuin EU:ssa kansalaiset haluaisivat vahvistaa YK:ta. Tosin GMF:n johtaja Craig Kennedyä lainatakseni "YK on eurooppalaisille kuin pyhättö, jota täytyy kunnioittaa ja jonka edessä on syytä hiljentyä, kun taas USA näkee YK:n pelkkänä sekatavarakauppana - paikkana, johon mennään hakemaan liittolaisia erilaisille aktiviteeteille ja josta lähdetään joko yksin tai halukkaiden ja kyvykkäiden jäsenvaltioiden koalition saattelemana."
Yhteistyö mantereellisten valtapoolien kesken vaatii poliittista tahtoa. Maailmanpolitiikan marssijärjestyksessä USA kykenee asettamaan oman tahdin, eikä sillä ole tarvetta kuunnella EU:ta, ellei se itse halua. Toisaalta EU:n on tiedettävä paremmin, mitä me yhteistyöltä odotamme. Vaikka jääkaudesta ei vielä lähiaikoina selvittäisikään, asetelman ei tarvitse olla: jos et ole meidän kanssamme, olet meitä vastaan. Vaikkemme hyväksy USA:n politiikkaa, emme voi sitä toimillamme estää, mutta voimme yrittää minimoida ainakin isoimpien virheiden seuraukset.