Suomi on valinnut Kiinan-politiikassaan linjan, jossa tärkeintä on suhteiden sujuvuus.
Kiina on kaksijakoinen maa. Toisaalta sen talouselämä on kiivaasti avautunut maailmalle, mutta toisaalta sen politiikka on yhtä kiivaasti sulkeutunut maailmalta. Kiinan kommunistipuolue pitää ohjat tiukasti käsissään, ja sen äskeinen puoluekokous eli aivan omaa, suljettua elämäänsä.
Kaksijakoisuus heijastuu myös suhtautumisessa Kiinaan. Sen talouden uudistumista hämmästellään ja ihaillaan ja sen markkinoille pääsystä kilpaillaan kiivaasti. Samaan aikaan maan ihmisoikeustilanteessa on paljon toivomisen varaa, mikä jättää maassa vierailevat länsimaiset poliitikot aina vaikean valintatilanteen eteen: edistetäänkö kauppaa ja hyviä suhteita vai yritetäänkö edistää yleismaailmallisia arvoja?
Presidentti Tarja Halosen vierailu Pekingiin on hyvä esimerkki tavasta, jolla tämä kysymys yritetään ratkaista. Halosen käymät keskustelut olivat keskinäistä kohteliaisuutta täynnä, ja Kiinan johtaja jopa pyysi Halosen tanssiin kanssaan. Hyviä suhteita korostaville puheille onkin perusteet: Suomi on pitkään ja määrätietoisesti pyrkinyt edistämään suhteitaan Kiinaan, ja tällaista pitkäjänteisyyttä isännät osaavat arvostaa maassa, jonka muisti on pitkä.
Halonen kiitteli tässä yhteydessä Kiinan ihmisoikeuskehitystä. Lausunnot miellyttivät Kiinan valtiokoneistoa huomattavasti enemmän kuin ihmisoikeusjärjestöjä.
Samaan aikaan ulkoministeri Erkki Tuomioja oli kuitenkin tavannut paikallisen varaulkoministerin Li Zhaoxingin, ja keskusteluissa oli ulkoministeriön kuvauksen mukaan keskitytty pitkälti juuri ihmisoikeuksiin. Ministerit olivat keskustelleet muun muassa Falun Gongista ja Amnesty Internationalin näkemyksistä ja ihmisoikeussopimusten ratifioinnista.
Tällainen toiminta osoittaa suomalaisilta kiinalaisen diplomatian tuntemusta. Halosen mielenkiintoa ihmisoikeuskysymyksiin ei hänen taustansa tietäen voi epäillä, mutta Pekingissä vieraileva presidentti on roolinsa vanki. Hän on keulakuva, jonka tehtävä on avata tietä niin mukana olleelle liikemiesvaltuuskunnalle kuin Tuomiojan keskusteluille. Asioista voi puhua, mutta pahinta, mitä maassa voi tehdä, on nolata isäntiä. Se voisi osoittautua kalliiksi ratkaisuksi esimerkiksi Nokian osalta.
Suomen ja Kiinan suhteilla on pitkä jatkumo. Suomi tunnusti aikanaan uuden kansantasavallan ensimmäisten maiden joukossa. Vuoden 1989 verilöylyn jälkeen silloinen ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen oli ensimmäinen Kiinassa käynyt länsimainen ministeri. Nyt Halonen oli ensimmäinen ulkomainen valtiojohtaja, joka tapasi uuden puoluejohtajan Hu Jintaon.
Tuskin on väärin arvioida, että Suomi on saavuttanut Kiinassa kokoaan merkittävämmän aseman. Taloussuhteet ovat tiiviit; Finnair lentää maahan päivittäin ja Nokialle kyseessä on hyvin tärkeä alue. Suomen hallituksen ministerit vierailevat Kiinassa usein.
Taloudellisen kanssakäymisen saralla valittu linja on tuonut kiistatonta menestystä. Poliittisen vaikutusvallan mittaaminen on jo vaikeampaa. Jyrkillä kannanotoilla ei Kiinassa ole vaikutusta, eikä Suomella ole edes mahdollisuuksia siihen. Lähtökohtana on, että tiiviin yhteydenpidon ja hyvien suhteiden myötä voidaan puhua vaikeistakin asioista.
Suomen johdon mielestä resepti toimii. Ongelmana on, että todellisuus kertoo toista: ihmisoikeusraporttien mukaan tilanne Kiinassa on vain huonontunut. Todennäköisesti Suomen mielipiteillä ei silti olisi Kiinan kehitykseen mitään vaikutusta.