Kaleva
Jokohama Japaniko nousevan auringon maa? Näinhän sitä sanotaan, mutta ihan pelkästään viikon kokemuksen perusteella Japani ei ole minkäänlaisen auringon, ei nousevan eikä laskevan maa.
Täällä taivaalla ei näy aurinkoa, ihmisten sydämissä kylläkin. Kaikki kuitenkin vakuuttavat, että myös Jokohamassa paistaa usein.
"Jos haluat olla täällä aurinkoisena aikana, tule toukokuussa. Tai lokakuussa. Silloin paistaa. Nyt on sadekausi", Jokohaman pääpostin virkailijatar selventää englannin kielellä ja hymyilee kauniisti.
Japanilaiset osaavat olla aidosti kohteliaita. Jos kumarruksella eläisi, ei ruokalistoja tarvitsisi vilkuilla lainkaan.
"Aaaaa, Suomesta. Suomi on kaunis maa, hyvin kaunis maa. Paljon lunta ja aurinkoa. Mutta onko Suomessa kylmä?"
Postimerkki lumiseen, aurinkoiseen, hyvin kauniiseen ja kylmään maahan lähtevään korttiin maksaa 80 jeniä eli reippaasti alle yhden euron.
"Kortti on Suomessa, ei huomenna, ei ehkä ylihuomenna, mutta sitten", virkailijatar lupaa höylisti, kumartaa ja hymyilee ja painaa merkin päälle hellästi jalkapallon MM-lopputurnauksen kisaleiman.
"Minä huoelhdin tämän eteenpäin. Have a nice day!"
Pieni kasvoi suureksi
Tänään Jokohama on länsimaalaistunut, Japanin toiseksi suurin kaupunki. Asukkaita tässä Tokion lounasipuolella sijaitsevassa satamakaupungissa on 3,5 miljoonaa.
Vielä 1850-luvun puolivälissä Jokohama oli pieni, muutaman sadan asukkaan kalastajakylä. Mutta sen loistava sijainti pääkaupungin läheisyydessä merkitsi nopeaa kehitystä, joka jatkuu edelleen 2000-luvulla. Kaupunkiin rakennetaan paljon, ja maan korkeimman rakennuksen 296-metrisen ja 70 kerrosta käsittävän Landmark Towerin aivan vieressä on paljon tyhjää ja arvokasta tonttimaata. Muutamassa vuodessa siihen arvatenkin nousee uusia ja vieläkin korkeampia teräsrunkoisia pilvenpiirtäjiä.
Tämä on Minato Mirai - tulevaisuuden satama. Täällä haisee rahalle.
Jokohaman kansainvälinen stadionin sijaitsee loistavien kulkuyhteyksien ulottuvilla vain muutaman kilometrin päässä kaupungin sydämestä. Stadion on valmistunut neljä vuotta sitten. Loivissa katsomoissa on tilaa 72000 katsojalle. Jos saa lipun aivan katsomon yläosiin, on mahdotonta seurata, mitä kaukana alhaalla ottelussa on tapahtumassa.
Toimii tai ei toimi
Rautatieasema aivan Jokohaman kaupungin keskustassa on vilkas paikka. Kaikki toimii japanilaisen täsmällisesti. Sen jälkeen, kun parin päivän ajan pyöritellyt päätään, säntäillyt ihmisten keskellä edestakaisin vähän sinne sun tänne ja opetellut moninaiset aikataulut ja kulkureitit, ylä-, keski- ja alatasot, itäiset ja läntiset uloskäynnit ja sisääntulot, voi tosiaankin herätä tunne systeemin toimivuudesta.
Tai sitten ei.
Yhtäkkiä huomaa kuitenkin olevansa jälleen hukassa. Mutta ei hätää. Suoraryhtisiä, valkohansikkaisia poliisimiehiä seisoo koppalakki silmille vedettynä jokaisessa kulmassa. Rohkeasti vain kysymään apua.
Poliisi neuvoo auliisti viittoillen käsillään edestakaisin. Kaikesta huomaa, että hän tietää aivan varmasti, minne päin kysyjän pitää mennä. On vain yksi ongelma. Poliisi puhuu huitomieskielen lisäksi vain japania, ei sanaakaan englantia.
Monen värisiä opastinkylttejä on kiinnitetty seinille ja kattoon. Mitä niissä sitten lukee? Voiko kukaan ylipäätään ymmärtää noita koukeroita?
Litmanen kelpaa
Taksi tietää, minne pitää mennä. Ja takseja tässä kaupungissa onneksi piisaa. Jotkut kuljettajista puhuvat oman kielensä lisäksi auttavasti englantia.
"Kuka on Suomessa kuuluisa henkilö", mies kysyy yhtäkkiä ja haroo hiuksiaan.
Ahtisaari, - ei kelpaa. Halonen - ei tunnu tutulta. Koivisto, Kekkonen, Paasikivi, Sibelius, Viren, Nurmi, Kolehmainen, Elmo, Kaurismäki - pään pudistuksia. No, kuka sitten?
"Aaaaa, Litmaanen. Hän on kuuluisa. Tiedän, että hän on suomalainen ja pelaa jalkapalloa hyvin Italiassa." Taksikuskikin on kohtelias. Mutta mihinkäs hän nyt ajaakaan? Majapaikkahan on kait ihan toisella suunnalla. Vai onko sittenkään?
No, entäs sitten Hyypiä?
"Aaaaa, kuka? En tunne Hipiaa."
Onnellisesti perillä. "Have a nice day!"
Camachot kainalossa
Saitama on yksi kymmenestä lopputurnauksen pelipaikoista Japanissa. Lähes kahden miljoonan asukkaan kulttuurikaupunki sijaitsee Tokion pohjoispuolella. Matka Jokohamasta Saitamaan on vain runsaat 50 kilometriä.
Matka kannattaa tehdä bussilla, ruskeasilmäinen tyttö tietää. Siispä lipun ostoon ja rohkeasti matkalle.
Bussi on tupaten täynnä. Laukut ja muut rensselit eivät sovikaan älyttömän matalalle ylähyllylle, mutta polvien päällähän on tilaa. On ahdasta. Ilma ei vaihdu. Otsalle nousee hiki, jotakin valuu norona selkää pitkin ihan alas asti. Kauluskin tuntuu nyt tiukalta. Vyökin puristaa.
Jostakin syystä mieleen tulee taas Espanjan jalkapallojoukkueen valmentaja Jose Antonio Camacho ja hänen sinisen paitansa tummuneet kainalonseudut. Vieressä istuva vanhahko herrasmies, jolla on kävelykeppi ja joka tuoksahtaa vanhalle viinalle, nukkuu.
Maisema ikäänkuin ei vaihdu ollenkaan. Huurteisen ikkunan läpi näkyy korkeita rakennuksia kuin olisimme koko ajan kaupungin lähes keskustassa.
Puolitoista tuntia ja perillä ollaan. Lompakko - tallella. Puhelin - on. Kisapassi ja lippu otteluun. Kaikki kunnossa. Laukut nyt mukaan ja äkkiä kartanolle hengittämään ilmaa, joka ei ole lainkaan niin raikasta kuin kotona. Minne päin tästä pitää jatkaa matkaa?
Aikaansa edellä
Aamuyöllä takaisin Jokohamaan. Kello on kolme. Junat eivät kulje. Toivottavasti sentään taksit.
Suomessa on siis vasta iltayhdeksän. Täällä tämä hetki on jo eletty, siellä Arvi Lind on juuri lukenut iltauutiset ja elätte saman hetken vasta kuuden tunnin kuluttua. Ähäkutti teille.
Olla aikaansa edellä. Tätä kai se sitten on. Tunne on melkein sanoinkuvaamattoman hieno.
Hotellin vastaanottotiskin takana nuori japanilaisnainen kumartaa ja hymyilee. Miksiköhän?
Nyt siis äkkiä tukka hyvin ja mikä tärkeintä: vatsa sisään. Hän kumartaa uudelleen, antaa vaimen ja hymyilee taas niin aurinkoisesti. Ulkona vihmoo vettä.
"Okaerinasai? Kyo ha doudantta?"
Mitähän tarkoittaa? Turha kai selittää, että tässä sitä tullaan töistä ja vähän meinaa väsyttää.
Nyt vain unta kuulaan.
Yksi ottelu Saitamassa. Ronaldo teki maalin. Edestakainen matka vähän yli 100 kilometriä. Reissu kesti yksitoista ja puoli tuntia.
Herätyskello, julmettu, ei sääli yhtään vaan pirahtaa kolmen tunnin päästä. Aamupalalle. Käytävällä siistijä tulee vastaan vihreät ämpärit molemmissa käsissään ja kumartaa niin, että saippuavesi loiskuu lattialle ja pesurätin puinen varsi kolahtaa seinään.
Hän sanoo jotain kohteliasta. Ja hymyilee.