Sisäpolitiikan näyttämöllä on nähty viime viikkoina dramaattisia kohtauksia. Näyttämön takana on tunnetusti kulissit, niin politiikassakin. Niissä on tapahtunut draaman aikana paljon sellaista, joka täydentää julkisuudessa nähtyjä tapahtumia. Vieläkin enemmän on tainnut tapahtua.
Suomen edustautuminen EU-huippukokouksissa on aiheuttanut koko unionijäsenyyden ajan enemmän tai vähemmän skismaa valtioneuvoston ja tasavallan presidentin välillä. Presidentti Martti Ahtisaaren ja pääministeri Esko Ahon avoin valtataistelu tasoittui Ahtisaaren ja pääministeri Paavo Lipposen sekä sitten presidentti Tarja Halosen ja Lipposen välillä toimivaksi kompromissiksi.
Perustuslain mukaan pääministeri on kiistatta EU-politiikan ykköstoimija. EU-asiat kuuluvat pääosin valtioneuvostolle. Presidentille kuuluvat vain hänen tontilleen määritellyt asiat. Halosen ja pääministeri Anneli Jäätteenmäen EU-yhteiselo näytti jatkuvan samoissa merkeissä. Jäätteenmäki linjasi, että kaksi lautasta sopii hänelle vallan hyvin.
Kahden lautasen järjestely toimi hyvin vielä silloin kun Ranskasta oli EU-kokouksissa mukana porvaripresidentti ja sosialistipääministeri. Cohabitation on kuitenkin loppunut, ja Ranskallakin on enää yksi lautanen. Vain Suomella on enää kaksi. Nähtäväksi jää, tuleeko Suomen yksinjäännistä kaksine lautasineen ongelma sekä unionin että etenkin kotimaan kuvioissa.
Eri paikoista on kuulevinaan kuiskeita, että vakiintunutta vallan tasapainoa jouduttiin tapailemaan Suomessa kevään aikana pariinkin kertaan. Ensimmäinen kulissinäytös nähtiin, kun Pietari juhli toukokuussa prameasti 300-vuotispäiviään. Juhlamenoihin kuului myös EU:n ja Venäjän huippukokous.
Venäjältä oli käynyt kutsu kokouspöytään yksi edustaja per valtio -periaatteella. Virkamiesvalmistelussa Suomen paikalle oltiin istuttamassa Halosta. Kahdelle taustapaikalle oli virkamiespapereissa tarjolla tuolit Jäätteenmäelle ja presidentinkanslian kansliapäällikölle Jaakko Kalelalle. Asiasta kehkeytyi kuulemma kohtalaiset jäsentenväliset.
Lopulta pöytään järjestyi kaksi tuolia Suomelle, mutta etummainen tuoli olikin varattu Haloselle. Jäätteenmäelle oli tarjolla takapaikka. Apuun tuli ritarillisesti Venäjän pääministeri Mihail Kasjanov. Hän järjesti niin, että Jäätteenmäki pääsi Halosen rinnalle. Takapaikalle istutettiin lopulta Suomen Moskovan-suurlähettiläs René Nyberg.
Myös Suomen puheenvuoron pidosta koitui pulmia. Helsingissä tehtyjen virkamiesnuottien mukaan Halosen oli määrä pitää puhe. Lopulta tehtiin niin, että Halonen aloitti puheen, ja Jäätteenmäki lopetti sen.
Seuraava outo näytös oli keskiviikkoiltana 18. kesäkuuta. Jäätteenmäki oli juuri eroamassa pääministerin paikalta. Piti tehdä paniikkipäätös, kuka lähtee edustamaan Suomea EU:n huippukokoukseen Thessalonikiin.
Perustuslaillisesti tilanteen piti olla taas selvä kuin pläkki: Valtioneuvosto päättää omat lähtijänsä. Mutta miten kävikään? Jäätteenmäen kokemattomista taustajoukoista oltiin jostain syystä yhteydessä presidentin kansliaan. Vastaus oli, että Jäätteenmäki lähteköön.
Oli kriisi miten syvä tahansa, oli selkeä lapsus ainakin kysyä, ja ehkä myös vastata. Puhelinten piti soida ja oikeuskansleri Paavo Nikulalta piti kysyä ennen kuin päätös muuttui; Thessalonikiin matkustikin lopulta varapääministeri Antti Kalliomäki. Päätös tehtiin oikeaoppisesti valtioneuvoston koneistossa, ei presidentin kansliassa.
Kiperät paikat jatkuivat Thessalonikin juhannuksessa. Presidenttiä tarjoiltiin kylmiltään tuleen joutuneen Kalliomäen tueksi. Taas haeskeltiin tasapainoa, ja lopulta vanha linja jatkui: valtioneuvostolle kuuluvissa asioissa Suomea edustivat Kalliomäki ja ulkoministeri Erkki Tuomioja. Presidentti hoiti oman tonttinsa.
Nämä voivat tuntua pikkujutuilta, mutta valtioinstituutioiden kultavaa'alla mitattavan vallanjaon kannalta ne painavat paljon. Jos vallan vakiintunut tasapaino olisi vähänkään värähtänyt, siitä tulisi helposti vakiintunut käytäntö.
Koettua voi selittää Pietarin poikkeuksellisella kokouksella ja Thessalonikin kokouksen aaton paniikilla. Osin, mutta ei kokonaan. Samantyyppinen epäselvä tilanne oli vuoden 2000 alkukuukausina, jolloin presidentti oli vaihtumassa ja uusi perustuslaki tulossa voimaan. Yksi näytös tuolloin oli EU:n Itävaltaa koskenut boikottipäätös, jossa Lipponen menetteli omavaltaisesti ja sai siitä oikeuskanslerilta pyyhkeitä.
Tämän kevään tilanteita selittää poliittisen kriisin ohella myös se, että Lipposen vetäytyminen eduskunnan puhemieheksi ja komissaarilähtökuoppiin toi vallan keskiöön tyhjää tilaa. Tyhjiöt täyttyvät sekä sodassa että politiikassa. Untuvikkopääministerin myötä tilaa syntyi Haloselle ja myös Tuomiojalle. Halosen tiivistyneestä otteesta selvin ja tervetullut merkki oli 4. kesäkuuta kuultu ulkopoliittinen linjapuhe. Aktiivisuutta voi perustella myös huolella Suomen etujen ajamisesta mahdollisimman hyvin myös sisäpoliittisissa kriisitilanteessa.
Halonen osallistui Irak-kriisiinkin hoputtamalla Uutispäivä Demarin haastattelussa 13. kesäkuuta poliitikkoja luottamuksenpalautustalkoisiin. Haastattelu ilmestyi kaksi päivää sen jälkeen kun kansliapäällikkö Kalela oli kertonut puhelimitse Pariisiin Martti Manniselle, ettei hänellä ole enää pääsyä työpaikalleen. Mannisen osuus putkahti julki vasta seuraavan viikon alussa. Linna tiedotti asiasta virallisesti vasta kun koko Suomi tiesi jo asian.
Halosen ja Jäätteenmäen yhteistyö, niin kauan kuin sitä kesti, sujui hyvin, paljon paremmin kuin Halosen ja Lipposen. Mutta miten sujuu yhteistyön rock'n roll uuden pääministerin Matti Vanhasen kanssa?