Vuosien tauon jälkeen elvytetty Oulu-opiston teatterikerho on lähtenyt huumorin keinoin laajentamaan jäykähköä perhe-käsitettä näytelmässään Katrin tarina. Sen esittämä kimppauusioperhemalli vaikuttaa kaikessa hullunkurisuudessaan melkeinpä kodikkaalta eikä siitä hippiaikojen kommuunihenkikään kovin kaukana ole.
Elämä uusperheessä voi olla parhaimmillaan antoisaa, mutta kyllin kirjavassa porukassa se on myös kaoottista ja hämmentävää.
17-vuotiaalla Katrilla on äitejä, isiä ja mummuja kolme kutakin sekä kaupanpäällisenä kaksi "sisarusta", jotka ovat tosin adoptioäidin uuden poikaystävän biologisia lapsia edellisestä liitosta.
Katrin biovanhemmat kärsivät kiireestä eivätkä kasvatuspuuhiin juuri kerkeä, mutta tyttärensä elämästä he ovat sen verran kiinnostuneita, että haluavat asua kimpassa adoptiovanhempien sekä näiden uusien siippojen kanssa.
Kaikki haluavat olla Katrin elämässä mukana. Katri sanoo kantaaottavasti elävänsä "ydinuusioperheessä", joka on kuin ote kriittisen, ydinperhe-käsitettä kyseenalaistavan perhetutkimuksen termistöstä.
Vaikka Katrin ei voi sanoa kärsivän rakkauden puutteesta, melkoisen hullunmyllyn keskellä hän elää. Palaverit ovat päivän sana ja ne ovat tulleet perhe-elämäänkin. Viikkopalaverissa setvitään Katrin perheen asiat ja suunnitellaan tulevaa, jotta homma ei leviäisi käsiin.
Katrin katkelmallista tarinaa tilkitsi ja rytmitti musiikki, mutta se muuttui esityksen kuluessa itsetarkoitukselliseksi ja uhkasi varastaa koko show'n.
Hieno oivallus olivat nopeat siirtymäkohtaukset, joissa koko hullunkurinen perhe ravasi ympäri kehää lavan takaosassa. Tätä olisi voinut hyödyntää enemmänkin. Persoonallisten mummojen (yksi siivoushullu, yksi tanssihullu ja yksi kuin kyöpelinvuorelta karannut) puhelinkeskustelun toteutustavassa oli oivallusta.
Näyttelijöistä parhaiten selvisivät Katria esittäneen Sonja Rönkönharjun lisäksi Birgitta Kanto ja Raisa Kautto uusperheen lapsina. Siivoushulluna mummona häärineellä Anna-Mari Väänäsellä oli komediennen elkeet.
Improvisaatioiden pohjalta syntyneessä Katrin tarinassa on säilynyt tietynlainen raikkaus. Aihepiirin nappaaminen tarpeeksi läheltä on sekin ehdottomasti plussaa. 45-minuuttista tarinaa seuraa vaivatta. Pohjankartanon juhlasalin suuri lava vain tuntuu hieman kolholta intiimin oloiseen näytelmään.
Vaikka lavan pinta-alaa hyödynnettiin ripottelemalla kohtauksia eri puolille lavaa, olisi tilan voinut käyttää vieläkin rohkeammin. Myös niukahkossa lavastuksessa tämän olisi voinut ottaa huomioon, niin turhilta tavaroiden roudauksilta olisi vältytty.