Opettajana, tarkemmin sanottuna opinto-ohjaajana Pohjankartanon koulussa elämäntyönsä tehnyt Paavo Heikkinen, 72, ei ole päässyt eroon vanhasta opinahjostaan. Koulu muutti Pohjankartanoon 1967 ja siellä hän teki töitä eläköitymiseensä eli vuoteen 1991 saakka. Hyvin tuttu talo, hän sanoo syystäkin.
"Vielä olen kulkenut senkin jälkeen, joka viikko", Heikkinen myhäilee kotonaan Mäntylässä. "Jännää, kun Pohjankartanon ohi menee ja yrittää puolueettomasti katsoa, se on ruma, harmaata betonia."
"Minä näen sen aivan toisella tapaa, ja se antaa lämpimän tunteen", Heikkinen kuitenkin sanoo.
Heikkinen on kulkenut Pohjankartanon koulussa ensin työväenopistossa, sitten Oulu-opistossa. Normaalioloissa hän menee päivittäin muutenkin sen ohi, paitsi nyt kun eteläinen alikulku on ollut remontissa ja liikennöinti on vaikeaa.
Opettajansa Kaisa Pietikäinen-Hussan mukaan Heikkinen on opiskellut kieliä kohta 30 vuotta. Heikkinen itse muistelee aloittaneensa joskus 1970-luvun lopulla, enemmän sattuman sanelemana kuin suunniteltuna.
"Se vaan lähti jollakin tapaa, kun lapset alkoivat olla isoja, se oli sattumaa, kiinnostusta", Paavo Heikkinen arvelee.
Entiset työkaverit ihmettelivät, miten eläkkeellä oleva opettaja viitsii pakertaa. Mutta eläkeläiselle se sopi.
"Siitä saa itselleen lisää", Heikkinen kokee.
Hän näkee opiskelun tuoman päänvaivan, oppimiseen patistamisen hyväksi ja niinhän sanotaankin, että opiskelu on mielelle hyväksi, pitää sen vireänä. Heikkinen arvelee myöskin, mahtaako vastaavaa mallia löytyä muista maista.
"Minusta tämä on aivan erinomainen tällainen aikuisopiskelusysteemi", Heikkinen kehuu.
Aikuisopiskelijatkin voivat asettaa itselleen tiettyjä tavoitteita. Heikkinen sanoo, ettei hänellä ole.
"Kun lukukausi on alussa, kyllä sitä aivan kiinnostuksella odottaa", hän kuitenkin kertoo.
Englannin ryhmä, johon Heikkinenkin kuuluu, kokoontuu maanantaisin päivällä. Siihen on kuulunut pitkään samoja ihmisiä. Ryhmä on aika kiinteä, vaikka uusiakin on aina tullut. Hekin ovat viihtyneet hyvin.
"Kyllä siinä on aina sellaista jälleennäkemisen iloa, kun ryhmä syksyisin kokoontuu ensimmäisen kerran", Heikkinen kertoo. "Ihmiset saattavat matkustella ja sairastella, mutta tulevat aina kun se on mahdollista. Minä olen yksi niistä."
Ryhmään kuuluu kaikkiaan 15-20 aikuisiän opiskelijaa, joista suurin osa on naisia. Miehiä on vain pari, kolme, mutta se ei Heikkistä haittaa. Opettajallakin on suuri merkitys, sen vanha opettaja on oppilaana tajunnut. Heikkisen mukaan opettajat ovat olleet hyvää, pätevää porukkaa. Erityiskiitoksen hän kohdistaa englannin ryhmänsä opettajalle Kaisa Pietikäinen-Hussalle.
"Olen ollut Kaisan oppilaana kyllä kauan", Heikkinen sanoo.
Englanti ei suinkaan ole ainoa kieli, mitä hän on opiskellut, vaikka väittääkin, ettei ole tainnut oppia mitään. Saksaa, italiaa, espanjaa. Kun toisen tyttären perhe muutti tilapäisesti Ranskaan, hän joutui vaimonsa kanssa ilmoittautumaan ranskan alkeiskurssille. Ranska on vaikea sellaiselle, joka ei ole opiskellut sitä aikaisemmin.
"Sama se on tuon englannin kanssa, kun ei ole asunut koskaan englantia puhuvassa maassa", Heikkinen arvelee. "Puheen ymmärtäminen on se suurin ongelma."
Heikkiset ovat silti viettäneet Australiassa kerrallaan puolitoista kuukautta ja Englannissakin on tullut käytyä kolme kertaa. Kun toinen tyttö opiskeli siellä, he matkustivat omalla autollaan pariksi viikoksi Bristolin lähelle. He tietysti eksyivät Lontoossa ja silloin tuntui hienolta, kun ymmärsi ihmisten antamia ohjeita.