Keskiviikkoillan mainostelevision vaalitentissä kaikki presidenttiehdokkaat vihreiden Heidi Hautalaa lukuun ottamatta olivat liikuttavan yksimielisiä siitä, että perustuslakia on kunnioitettava ja presidentin valtaoikeudet säilytettävä vähintään nykyisellään. Puhujat olivat ehkä jäävejä. Silti puheenvuoroista on pakko vetää johtopäätös, että Suomessa ollaan edelleen kaukana länsieurooppalaisesta demokratiasta, jossa valtion päämies tai -nainen on edustuksellinen henkilö.
Kun uusi perustuslaki tuli voimaan 1.3.2000 - samana päivänä kun presidentti Tarja Halonen aloitti toimikautensa - alkoi kohta spekulointi, miten aikaisempaa vallattomampi presidentti, valtioneuvosto ja eduskunta tulevat toimeen. Kuuden vuoden jälkeen voi sanoa, että toimivaltasuhteet ovat käytännössä olleet jokseenkin ongelmattomat.
Martti Ahtisaari oli ensimmäinen suoralla kansanvaalilla valittu presidentti. Kun presidentinvaalissa siirryttiin suoraan vaaliin runsas kymmenen vuotta sitten, etenkin eduskunnassa syntyi käsitys, että myös meillä muiden Länsi-Euroopan maiden tapaan tulee vallankäytössä parlamentarismia vahvistaa.
Missä määrin suora kansanvaali todellisuudessa on lisännyt presidentin valtaa, on yhä vaikeasti mitattava asia. Ehkä lähimpänä arviossa on ollut Ahtisaari, jonka mielestä presidentin on itse hankittava arvovaltansa.
Keskustelussa presidentin valtaoikeuksista poliitikkoja ei voi ainakaan kehua johdonmukaisiksi. Kantojen muuttumiseen eivät ole erikoisemmin vaikuttaneet sellaiset periaatteelliset käsitykset kuten halu kehittää parlamentarismia. Enemmän ovat sijansa ottaneet puoluetaktiset näkökohdat kuten minkä puolueen riveistä presidentti on valittu tai voitaisiin valita. Kansalaiset puolestaan eivät halua vallatonta presidenttiä.
Ei ole mikään ihme, että vuonna 2000 voimaan tulleesta uudesta perustuslaista tuli presidentin valtaoikeuksien osalta sellainen kuin tuli: kompromissi, jossa yhtäältä lisättiin hallituksen ja ennen muuta pääministerin valtaa ja toisaalta haluttiin turvata presidentille näkyvä asema ulkopolitiikassa. Tässä kohdin perustuslakimme noudattaa Napoleonin ohjetta: perustuslain pitää olla lyhyt ja epäselvä.
Perustuslain keskeisten säännösten sorvaajana toimi nykyinen oikeuskansleri Paavo Nikula. Hänen osansa ei ollut helppo. Ottaessaan vastaan toimikunnan puheenjohtajan tehtävän Nikula oli vihreiden kansanedustaja ja maata johti Esko Ahon porvarihallitus. Nikula teki ehdotuksensa parlamentarismin periaatteilta. Ei ollut hänen vikansa, että puolueet epäröivät ja muuttivat kantojaan kaiken aikaa. Sisäpoliittisten valtaoikeuksien osalta uusi perustuslaki sai sisällön, joka on osoittautunut käytännössä toimivaksi. Kuka enää muistaa aikaa, jolloin presidentti runnasi hallituksen vaalien jälkeen kokoon? Nyt pääministeristä ja hallituksen kokoonpanosta päättää eduskunta.
Ulkopolitiikasta sen sijaan on riittänyt puhetta. Perustuslakimme kun sanoo, että ulkopolitiikkaa johtaa presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Uuden perustuslain aikana on toistuvasti keskusteltu siitä, kuka edustaa Suomea EU:n huippukokouksissa. Pääsääntöisesti edustajan pitäisi olla pääministeri, mutta jo Ahtisaaren aikana vakiintui käytäntö, että presidentin osallistuminen on hallitukselle ilmoitusasia.
Perustuslakivaliokunnan äskeisestä EU:n kriisinhallintajoukkoja koskevasta lausunnosta on saanut kuvan, että valiokunnan jäsenet haluavat pitää presidentin tällaisesta päätöksenteosta ulkona. Tästä ei liene kysymys, vaan valiokunta halusi, että EU:n kriisinhallintajoukoista päätettäessä hallitus on ensisijainen toimija kuten muissakin EU-asioissa. Tähän asti suomalaisia joukkoja on lähetetty rauhaturvaamistehtäviin lähinnä YK:n pyynnöstä. Voimassa olevan lain mukaan asiasta päättää tasavallan presidentti.
Hallitus olisi voinut jo antaessaan esityksensä eduskunnalle sivuuttaa tasavallan presidentin päätöksenteosta vetoamalla siihen, että kysymys on EU-asiasta ja unionia koskevissa asioissa toimivalta on hallituksella. Mutta hallituksen keskeiset ministerit halusivatkin antaa presidentille päätösvallan. Perustuslakivaliokunnan enemmistön suurin synti lienee se, että sen tulkinnalla rikottiin politiikan kirjoittamatonta lakia: "on sovittu linjaa". Linjaus on vahvasti poliittinen, vähemmän juridinen, mikä perustuslakikysymyksissä näyttää meillä muutenkin olevan enemmän sääntö kuin poikkeus.
Jälkeenpäin on kysytty, onko hallituksen pakko ryhtyä näin järeisiin toimiin kuin muuttamaan perustuslakia? Ihmettelijöiden joukkoon liittyi myös puhemies Paavo Lipponen, joka tyrmäsi muutama päivä sitten hallituksen perustuslainmuutoshankkeen. Lipponen on toivonut sopua. Juuri muuta eduskunnan puhemies tuskin voi toivoakaan, sillä hallituksen ja eduskunnan välisten kiistojen sovittelu ei kuulu puhemiehen tehtäviin. Lipposen ärähdys on saanut hallituksen harkitsemaan, onko perustuslain muuttaminen sittenkään aiheellista, mistä taas nähdään, ettei arvovalta ole muodollisista valtaoikeuksista kiinni. Keskiviikkoillan vaalikeskustelussa pääministeri Vanhanen oli jo lykkäämässä koko asian presidentin vaalien jälkeiseen aikaan.
Seurauksena tästä kohelluksesta on ollut vain se, että vaalikeskusteluissa puhutaan presidentin vallasta enemmän kuin koskaan. Tämä taas antaa äänestäjille täysin väärän kuvan, mistä presidentti oikeasti päättää ja mistä ei. Nykyisen perustuslain mukaan pääministeri on edelleen vahvin vallankäyttäjä. Tämä asia ei muuksi muutu, täsmennetäänkö kriisinhallintaa perustuslain muutoksella tai ei.
Kirjoittaja on Lapin läänin maaherra
.