Suomen Kansallisooppera on tällä kaudella yltänyt voitokkaisiin suorituksiin muun muassa Janacekin ja Puccinin parissa. On tietysti ollut pakkokin yltää, sillä jollei korostetusti kallis taidelaitos tuotannoissaan onnistu, on aina piirejä, jotka kerkeästi asettavat sen olemassaolon kyseenalaiseksi.
Kevään viimeiseen ensi-iltaan on valmistettu Bellinin Norma. Laitoksessa on epäilemättä tiedostettu, että tässä ollaan todella kovan paikan edessä. Riittävän monen mielestä Norma on, ei vähempää kuin suurin koskaan sävelletty bel canto -ooppera.
On jotenkin enteellistä, että Norma ei koskaan aiemmin päässyt Suomen Kansallisoopperan (tai sen edeltäjien) ohjelmistoon. Kuitenkin sitä 1800-luvun lopussa esitettiin Helsingissä vierailevien seurueiden toimesta eli jonkinasteinen Norma-perinne meilläkin on.
Vincenzo Bellini itse kyllä oivalsi Norman arvon kirjoittaessaan: "Jos joutuisin haaksirikkoon, jättäisin kaikki muut oopperani ja yrittäisin pelastaa Norman."
Ensi-iltakatsojan aika kului kuin siivillä. Kun kohtalokas loppurovio hulmahti häikäisevänä valoefektinä, katsoja hämmästyi: pianpa tämä loppuikin. Pitkästymisen vaara siis vältettiin, mikä yleensä on hyvä merkki.
Minun tekisi oikeastaan hirveästi mieli sanoa, että Kansallisoopperan Norma epäonnistui. Mutten voi mitenkään tehdä niin, koska noin ilmaisisin vain puolitotuuden.
Pitkin iltaa tunsin, että tarjolla on paljon hyviä ja nautittavia asioita, mutta että jollakin tavoin Itse Asia koko ajan pakenee tavoittamattomiin. En välttynyt vaikutelmalta: tässähän on kysymys pienoismallista, ikäänkuin pianosovituksesta. Räätäli koki tehdä Normaa, mutta ei tullut Normaa, tuli prolegomena, monin tavoin ansiokas johdatus Normaan.
Oopperan orkesteriosuus on mielenkiintoinen. Sitä on kuvattu turhan vaatimattomaksi, "isoksi kitaraksi". Tunnetusti Bizet yritti orkestroida teosta uudelleen, mutta joutui tunnustamaan, että asiaan puuttuminen merkitsisi mestariteoksen tuhoa.
Kysymys on siitä, että oopperan ilmaisua hallitsee vokaalinen linja ja "vaatimaton" orkesteriosuus on täsmälleen sitä, mitä tuo linja edellyttää. Laulu ja orkesteri ovat olemassa vain toinen toiselleen, näin vaatii yksinkertainen suhteellisuusperiaate.
Kapellimestari Alberto Hold-Garrido tuntui oivaltavan tätä relativiteettia pitkälle. Orkesteri soitti nautittavasti, mutta sävy tuntui usein vieraalta. Kun kuulija odotti belliniläistä ylevyyttä, hänelle tarjottiinkin ilmeisen donizettilaista kodikkuutta. On syytä vapaasti lainata Salvador Dalia: Bellini eroaa Donizettista vain siinä, että hän ei ole Donizetti.
Kapellimestari noudatti kieltämättä tiettyä logiikkaa ja niin teki, taivas nähköön, myös ohjaaja Renata Scotto, joka itsekin on tulkinnut aikanaan nimiosaa. Scotton temppu on vastustamattoman elegantti ja ansaitsee raikuvat aplodit. Hänen ohjauksensa antoi kaikessa ilkikurisuudessaan vaikutelman, ikäänkuin ohjausta ei lainkaan olisi.
Viittasiko hän siihen, että Bellinin aikaan ei semmoista kummajaista kuin ohjaaja ollut olemassakaan? Mene, tiedä - mutta muuan seikka kyllä alleviivautui. Nimittäin se, että laulajat ovat tässä oopperassa kerta kaikkiaan oman äänensä varassa. Jos bel canto ei toimi, mikään ei toimi.
Illan Norma eli Cynthia Makris epäilemättä tiesi, että edessä on tulikoe vertaa vailla. Legendaarisen roolin täysimittaisia toteuttajia on oopperan historiassa harvassa. Osa sävellettiin Giuditta Pastalle, muita esittäjiä olivat Maria Malibran, Giulia Grisi, Lilli Lehmann ja Rosa Ponselle. Ja tietysti Maria Callas, joka 1950-luvulta lähtien suurenmoisesti elvytti Norma-perinteen.
Makris selvitti tehtävän omalla tavallaan hyvin ehyesti, mutta formaatti jäi pieneksi. Entuudestaan tiedämme, että laulajatar periaatteessa kykenee tuottamaan bel cantolle ominaista solakkaa ääntä. Tällä kertaa liiallinen vibrato verotti suoritusta; sielu ei ollut liikkeen painopisteessä. Eritoten kuulija jäi kaipaamaan roolin vaatimaa arvovaltaa ja räjähtävää temperamenttia.
Raimo Sirkiän prokonsuli Pollionesta ei puuttunut sankaruutta ja tunnesävyjäkin löytyi kiitettävästi. Äänen tuotto vain oli jotenkin monimutkaista, modus vivendiin, tilapäisjärjestelyyn viittaavaa. Merja Wirkkalan Clotilde ja Ari Grönthalin Flavio vakuuttivat, Ilkka Vihavaisen olisi suonut valavan vielä enemmän auktoriteettia druidipäällikkö Oroveson hahmoon.
Sokeri pohjalla. Serena Farnocchian Adalgisaan ei kai ole mitään lisättävää, eikä siitä poisotettavaa. Fokus kunnossa, ekspansiovoima hallussa. Unelmien roolisuoritus, itse asiassa.
Heti kun Kansallisoopperan Norma miehitetään kauttaaltaan a la Farnoccia, sillä on suurenmoinen tilaisuus kasvaa pienoismallista todelliseksi Normaksi.
Silloin myös lunastettaisiin lupaukset, jotka sisältyvät Carlo Diappin luomaan romanttisesti periylevään näyttämökuvaan.