Vauhti on kova Grand Palais'n klovnin maailmaa sivuavassa näyttelyssä, joka avautuu moneen suuntaan. Sen tarkoitus ei ole perin pohjin tutkia sirkusta, vaan kertoa muutoksesta, joka tapahtui taiteilijakuvassa 1700-luvulta alkaen Euroopassa.
Tällöin taiteilija ei voi enää pitää itseään Suurena ja Ylevänä, Kauneuden ja Ihanteiden vaalijana, vaan yhä enemmän marginaalisena henkilönä ja vertauskuvallisesti pellenä ja narrina.
Juhlallisten omakuvien rinnalle tulee ironiaa ja syvästi riipaisevia tuntoja.
Jean-Siméon Chardinin pilkkaa akatemian sääntöjä noudattavaa taiteilijaa taulussaan Apina maalarina (1740). Tuohon aikaan taiteilija enimmäkseen 'apinoi' luontoa. Apina huolellisesti kipsikuvaa jäljentämässä!
Tämä tuo mieleen Jean Tinguelyn piirtävän koneen 1960-luvulta joka myös kyselee taiteen laatua, merkitystä ja taiteilijan roolia.
Elokuvan esimuoto
Näyttelyn riemastuttavimpia kuvia ovat Giandomenico Tiepolon seepialaveeraukset italialaisita kiertävistä komeljanttareista. Voimme vain kuvitetella kuinka he elähdyttivät uinuvaa syrjäistä kyläpahasta: äkkiä tuli commedia dell'arten värikkäitä naamioituneita näyttelijöitä rämäkästi nauraen ja itkien, akrobaatteja, silmänkääntäjiä temppuineen, outoja eläimiä kuten leijona, tuli optinen laatikko josta voi katsella fantastisia kuvia ja eksoottisia maisemia minne harva koskaan pääsi.
Tämä oli elokuvan esimuoto!
Näistä kertovat myös Francisco Goya ja Antoine Watteau. Ja Honoré Daumier, Henri de Toulouse-Lautrec, Georges Rouault mutta nyt, 1800-luvulta alkaen sirkus kääpioineen ja klovneineen kaikkineen onkin jo monien ulottuvilla.
Ja kiehtoo tavattomasti taiteilijoita Felix Nadarista Marc Chagalliin - mitä hänestä olisi tullut ilman sirkuksen kieppejä ja painottomuutta?
Entä Picasso, jonka monipuolisuus hätkähdyttää taas kerran. Näemme hänet Peruukkipäisen omakuvan vanhana jo1897, kun hän oli nuorukainen Barcelonassa; hetikohta Pariisiin tultuaan hänellä oli vaalenapunainen ja vaaleansininen kautensa laihoine klovneineen.
Hän ei jätä sirkusta, aihe seuraa klassisella 1920-luvun alun kaudella, kuten Nuorukainen Pierrot'na. Ja monissa vikkelissä sekasortoisissa piirroksissa joissa hän kuvaa elämän kaaosta, oikullisuutta ja julmuutta aina kuolemaansa saakka.
Filmi kotisirkuksesta
Herkkupala on Alexander Calderin rautalankataivutusten lisäksi filmi kotisirkuksesta, jonka hän rakensi vuonna 1926 ja piti esityksiä pariisilaisissa salongeissa 1930-luvulla.
Tämä isokokoinen mies liikuttelee musiikin tahdissa pariasataa pikkuruista rautalangasta, pullonkorkeista, kankaanriekaleista ja pellinkappaleista luomaansa ihmistä ja eläintä.
Jännitys ja ihastus on kuin oikealla areenalla. Miten nostalgista: tämmöisiä pitäisi lasten lelujen olla! Kotitekoisia, koko perheen leikkittäviä.
Myös järkyttävä ja groteski on näyttelyssä mukana. Kääpiöitä, lihavia, rumiluksia ja partaisia naisia rahdattiin ympäri mantereita, ihmiset maksoivat päästäkseen katsomaan. Tod Browningin Hirviöt, kammottava paraati-filminpätkä kääntää ihan vatsan sekaisin.
Lucien Freud koskettaa karheilla maalauksillaan vanhan miehen rapistuvasta vartalosta. Hän katsoo meitä alastomana pensselit kädessä. Miten se tekee hyvää liiaksi nuoruutta ihannoivana aikanamme. Kaksisataa teosta ja kaksisataa vuotta, huimaa taiteilijakavalkadia Heinrich Füsslistä Paul Kleehen ja Christian Boltanskiin...
Suuri paraati, taiteilijan muotokuva klovnina, Grand Palais, Pariisi 31.5. saakka. National Gallery of Canada, Ottawa, 25.6.-19.9.