Tampereen oopperan Viimeiset kiusaukset -produktio muistuttaa jälleen Joonas Kokkosen (1921-1996) teoksen vankkumattomasta asemasta säveltaiteemme klassikkojen kategoriassa.
Teosta on sen miltei 30-vuotisen elinkaaren aikana esitetty pitkälle neljättäsataa kertaa eri puolilla maailmaa, eikä sen ainutlaatuista suosiota olekaan vaikea ymmärtää.
Kokkonen on oopperassaan luonut erittäin vaikuttavan, musiikillisesti ja dramaturgisesti kiinnostavan kokonaisuuden, joka varmasti edelleen puhuttelee jo universaalin aihepiirinsä vuoksi niin kansan syviä rivejä kuin nykymusiikkiin perinpohjaisesti vihkiytyneitä kuulijoitakin.
Viimeiset kiusaukset sijoittuu säveltäjän kokonaistuotannossa hänen vapaatonaalisen kautensa huipentumaksi, neljännen sinfonian, durch einen spiegel -teoksen sekä sellosonaatin henkiseksi sukulaiseksi.
Kokkonenhan oli säveltäjänä hyvin uskollinen tietyille musiikillisille periaatteille. Musiikin orgaaninen kasvu tunnistettavista motiiveista; pyrkimys teosten kokonaismuodon rationaaliseen hallintaan, mutta ei kuitenkaan sävellyksen intuitiivista keksintää uhraavalla tavalla; sekä erityisesti hänen uransa loppupuolella korostuva lyyrisyys ja sinfoninen linja ovat selvästi tunnistettavia piirteitä Kokkosen tuotannossa.
Viimeisissä kiusauksissa Paavon virsi toimii niin musiikillisena kuin temaattisenakin lähtökohtana koko monumentaaliselle oopperan kokonaisuudelle. Samalla se toimii eräänlaisena johtoaiheena Paavo Ruotsalaisen väkevälle roolihahmolle.
Tampereella Kokkosen klassikko on hyvissä käsissä. Huomiota tässä produktiossa kiinnitti aihepiiriin sopiva, visuaalisesti melko niukka esillepano, johon tanssi oli integroitu hyvin mielenkiintoisella tavalla.
Elina Jakowlevan ja Mobita-tanssiteatterin osuus nousi oopperassa tärkeään rooliin, kuten ensimmäisen näytöksen halla-kohtauksessa sekä jo aiemmin tansseissa, Paavon ja Riitan saadessa tanssilliset "peilinsä" kyseiseen kohtaukseen.
Jussi Tapolan ja Åke Lindmanin ohjaustyö nostikin tätä oopperan tanssillista elementtiä runsaasti esiin.
Lauluroolien osaltaJaakko Ryhänen, oopperan päähenkilö Paavo Ruotsalainen, ei oopperamaailmamme kiintotähtenä juuri esittelyjä enää kaipaa.
Paavon rooli on musiikillisesti jylhää ja synkkää, tietenkin heijastamassa Paavon itsetutkiskelua vääjäämättömästi lähestyvän kuoleman ja kaikkivaltiaan edessä. Ryhäsen komea ja kantava, myös lyyrisempään ilmaisuun taipuva äänimateriaali on kuin luotu tähän käyttöön.
Kirsi Tiihonen Riittana oli myös erittäin vakuuttava. Tiihosen sopraano on luonteeltaan hyvin dramaattinen ja syvä, ja nämä kvaliteetit heijastuivatkin hyvin katkeran, miehensä uskonkilvoittelulle toiseksi jääneen vaimon rooliin.
Jyrki Anttila edellisten pojan, Juhanan, tenoriroolissa onnistui myös hyvin, vaikka ylärekisteri kuulostikin paikoitellen hieman väkinäiseltä ja puristetulta. Toisessa näytöksessä tämä puute hieman korjaantui ja ääni tuntui aukeavan paremmin.
Seppä Högmanin matalan baritoniroolin tehnyt Juha Uusitalo kuuluu oopperamme nouseviin kykyihin, eikä tällä kertaa kuultu anna syytä muuttaa tätä käsitystä. Oopperan symbolinen Kristus-hahmo ruumiillistui hienosti Uusitalon hyvin bassosointisen baritonin kautta.
Muista rooleista mainittakoon erityisesti Lassi Virtasen tenorirooli (1. mies), johon hän toi toisessa näytöksessä kaiken tuskan ja vakavuuden tematiikan keskellekin jopa hieman koomisiakin buffaoopperan piirteitä. Myös Tuire Grönthalin (1. nainen) lyyrinen sopraano erottui edukseen.
Orkesterin ja laulajien yhteistyö ei ollut ensimmäisessä näytöksessä aivan saumatonta, ja muutamia eriaikaisuuksia sattui erityisesti nopeammissa taitteissa.
Tampere Filharmonia hoiti kyllä kokonaisuutena musiikillisen tonttinsa hienosti - erityiskiitoksen ansaitsevat orkesterin puupuhaltajat ja lyömäsoittajat, joille Kokkonen on kirjoittanut hyvin haastavaa ja virtuoosista musiikkia.
Voi vain yhtyä ensi-illassa läsnä olleen presidentti Tarja Halosen kiteyttävään kommenttiin seurueelleen pois lähtiessä naulakoilla: "No hyvähän se oli!" Siinäpä se, lyhyesti ja ytimekkäästi sanottuna.