Kirjoittaja on Suomen Akatemian
pääjohtaja.
Lähi-idän tilanne käy uhkaavammaksi. Alueen valtiot ovat usein keinotekoisia muodostelmia, jotka ovat perustuneet paikalliselle nationalismille ja autoritaariselle hallinnolle. Nyt nämä valtiorakenteet ovat auttamattomasti murtumassa. Demokratiavaatimukset eivät ole juuri saaneet vastakaikua ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien sijasta on klaanipolitiikka saanut jalansijaa. Poliittiset klaanit ovat murentaneet valtion toimivuutta ja legitiimisyyttä sekä vieneet pohjan perinteiseltä politiikalta. Lähi-idässä on sortuvia valtioita.
Klaanit ovat paitsi poliittisia, myös sotilaallisia ja taloudellisia toimijoita. Niillä on omat asevoimansa, mikä on riistänyt valtiovallalta sille perinteisesti kuuluneen väkivallan monopolin. Lähi-idän maiden kansantaloudet eivät ole kyenneet mukautumaan maailmantalouden muutoksiin, vaan ovat yhdessä yksinvaltaisen valtion kanssa kehityksen jarruja. Valtion "syvyys" on sen vaikutusvallan heiketessä muuttunut entistä painostavammaksi.
Poliittiset klaanit ovat lähteneet puolirikollisin keinoin taloudelliseen toimintaan etujensa ajamiseksi. Samalla ne ovat tosin luoneet pahan työttömyyden vaivaamissa talouksissa työpaikkoja sekä antaneet klaanin vaikutuspiiriin kuuluville ihmisille eräänlaisen taloudellisen ja sosiaalisen suojaverkon. Lisäksi klaanin jäsenyys tarjoaa samaistumismahdollisuuden yhteisöön, jona normaalitapauksissa toimisi kansallisvaltio. Klaanin jäsenyys on eräänlainen vakuutus pahaa maailmaa vastaan.
Klaanipolitiikan leviäminen on nähtävissä selvästi muun muassa Libanonissa, Irakissa ja palestiinalaisalueilla. Libanonissa sillä on vanhat perinteet ja Irakissa shiia- ja sunnimuslimien välinen sisällissota ei perustu vain uskonnollisiin eroihin kuin klaanien väliseen valtataisteluun ja väkivaltaan (saattaa olla myös uskontoryhmien sisäistä).
Samoin palestiinalaisalueilla ei konflikti ole yksinomaan Hamasin ja Al Fatahin välinen, vaan niiden sisällä toimivien klaanien välistä kilpailua poliittisesta vallasta ja taloudellisista resursseista. Kansainvälinen apu on toki tullut palestiinalaisalueilla todelliseen humanitaariseen tarpeeseen, mutta myös ruokkinut klaanien välistä kilpailua. Keskusvallan heiketessä Egypti joutuu luultavasti klaanipolitiikan kierteeseen.
Lähi-idän maat ovat joko integroituneet huonosti maailmantalouteen ja jääneet takapajulaksi (esimerkiksi Jordania ja Syyria) tai liittyneet siihen hyvin yksipuolisella tavalla (Irak, Saudi-Arabia ja muut öljyntuottajamaat). Öljyn korkea hinta on kuitenkin tuonut Lähi-itään vientituloja niin, että viime vuonna öljyntuottajamaiden vaihtotaseen yhteinen ylijäämä nousi 500 miljardiin dollariin, mitä voidaan verrata paljon enemmän puhuttuun Kiinan 200 miljardin dollarin ylijäämään. Esimerkiksi Saudi-Arabiassa ja Kuwaitissa ylijäämä nousee peräti 30 prosenttiin bruttokansantuotteesta.
Näin valtava vaihtotaseen ylijäämä mahdollistaa valtion keinotekoisen pönkittämisen ja lisää samalla sen mahdollisuuksia yksinvaltaiseen politiikkaan, mikä pahimmassa tapauksessa merkitsee ydinaseiden hankkimista (kuten Iranin tapauksessa voidaan epäillä). Kun vanhentuneet valtiorakenteet saavat tekohengitystä samanaikaisesti klaanipolitiikan leviämisen kanssa, niin tulossa oleva poliittinen järistys uhkaa käydä väkivaltaisemmaksi. Räjähdys voidaan purkaa vain nykyistä dynaamisemman talouskehityksen ja asteittaisen demokratian yhdistämisellä.
Irakissa Yhdysvallat on joutunut konkreettisesti tekemisiin klaanipolitiikan kanssa, eikä ole selvinnyt siitä kovin hyvin. Saddamin pakkovaltaisen hallituksen kukistaminen päästi valloilleen pitkään alistetut poliittiset ja uskonnolliset voimat erityisesti shiiamuslimien keskuudessa. Kun heidän johtamansa kansallinen hallitus on ollut kyvytön tai haluton ottamaan valtaa, niin heikon valtion tilalle ovat nousseet erilaiset aseelliset ryhmät, jotka kamppailevat poliittisesta vallasta ja taloudellisista eduista.
Yhdysvallat ja muut miehittäjävaltiot ovat pyrkineet toimillaan ja kouluttamalla Nouri al-Malikin johtaman hallituksen joukkoja saamaan kapinallisryhmät kuriin, mutta eivät ole onnistuneet. Yhdysvaltojen Irak-politiikassa on kaksi vastakkaista linjausta. Demokraatit ja rationaaliset republikaanit kannattavat hallituksen joukkojen nopeampaa ja tehokkaampaa kouluttamista, joka loisi edellytykset Yhdysvaltojen asteittaiselle vetäytymiselle Irakista. James Bakerin ja Lee Hamiltonin työryhmän äsken julkistettu Irak-raportti ehdottaa tätä.
Toisaalta Bushin hallinto on valinnut toisen linjan: Bagdadiin tuodaan 20 000 amerikkalaissotilasta lisää sen pikaiseksi rauhoittamiseksi. Kun klaanit ja kuolemanpartiot on puhdistettu pääkaupungista, niin sen jälkeen rauha ja vakaus voidaan levittää myös muihin Irakin levottomuuspesäkkeisiin. Viime vuonna amerikkalaisjoukot yrittivät kahdest
i vastaavaa Bagdadin puhdistusta, mutta epäonnistuivat. Nyt uskotaan 20 000 lisäsotilaan tuovan ratkaisevan eron.
Monet suhtautuvat epäillen Bushin uuteen linjaukseen. Klaanit ovat syöpyneet syvälle irakilaiseen yhteiskuntaan. Ne voivat taltuttaa vain kansalliset, hallituksen valvomat joukot. Kovin paljon todisteita ei ole sille, että hallituksen joukot olisivat muutaman seuraavan viikon aikana valmiit uusiin otteisiin: niiden lukumäärä on rajallinen, lojaalisuus kyseenalainen ja ne ovat usein eri klaanien soluttamia. Tällä keinolla Yhdysvallat ei pääse lähitulevaisuudessa irti Irakista.