Lokakuu 1997, Horse Show, Helsingin areena. Estekenttä on kuin myrskyn jäljiltä, puomeja kerätään hiekalta ja nostellaan takaisin kannattimilleen. Radalta on poistumassa nuori oululaisratsastaja Mikko Piirala.
Puolisen tuntia myöhemmin Piirala kertoo, että hänestä tulee ammattilainen - tavoitteena on päästä niin pitkälle kuin esteratsastajana voi päästä. Sitä varten nuorukainen on muuttanut muutamaa kuukautta aiemmin Saksaan, maailman kovimpaan ratsastusmaahan.
Soitellen lähti poika sotahan ja manttelin takki leveästi auki, arveli moni.
Mutta toiset puhuvat ja aikovat, toiset tekevät.
Kesäkuu 2003, kansainvälinen estekilpailu, Hamina.
Seitsemän vuotta Saksaan lähtönsä jälkeen Piirala putkahtaa kuin tyhjästä kisaamaan kotimaan kamaralle ja ottaa kaksi kansainvälisen kisan luokkavoittoa. Kenellekään ei jää epäselväksi, etteikö hevosen selässä olisi ammattimies.
Kisat etenevät ja luokat vaihtuvat; kohta ammattimies köllöttää kentällä rähmällään ja sylkee hiekkaa suustaan. Hevosurheilu pitää nöyränä.
"Semmoista tämä on. Eletään tähtihetkiä ja seuraavaksi maataan maassa. Joskus tulee takapakkia, mutta sitten mennään taas eteenpäin", Piirala, 27, tuumailee rauhallisesti.
Veri vetää
raskaaseen sarjaan
Rapiat seitsemän Saksan maalla vierähtänyttä vuotta ovat vain vahvistaneet Oulun Aaltokankaan kasvatin unelmaa päästä vaikean lajin superliigaan, kaikkein parhaiden ratsastajien joukkoon.
Hiljalleen ja kovalla työllä Piirala on hakenut itselleen jalansijan Saksan kansallisella tasolla. Se on jo saavutus sinänsä, mutta vasta pikku nitkahdus kohti päämäärää.
"Tie, joka vie vielä ylemmäs on tosi kivinen, mutta sillä pysyminen on tavoitteena. Tällä hetkellä olen tien alkupäässä", Mikko Piirala määrittelee.
Piirala on valinnut suuntansa. Hänelle on aivan sama, mitä mieltä huimasta unelmasta ollaan.
"Luonteeni on sellainen, että jos olen jotain päättänyt, periksi ei anneta. Olen tehnyt näissä hommissa paljonkin virheitä, mutta niistä on vain pitänyt ottaa opiksi."
16 kilpahevosen
tallipäällikkö
Ensimmäiset puolitoista vuotta Piirala opetteli Saksan tavoille Kari Nevalan tallissa Hampurissa. Sitten hän sai pestin hampurilaiselta Herzin liikemiesperheeltä, jonka harrastuksena on pitää hevosia - paljon hevosia.
"Pääluku on yhteensä noin 50, tammoineen ja varsoineen. Hevosia kasvatetaan ja koulutetaan, joskus niitä myydään ja ostetaan. Vaihtuvuus on kuitenkin melko pieni", kertoo Mikko Piirala.
Samalla maatilalla, perheen toisen veljen omistamalla tallilla työskentelee eräs Saksan kuuluisista ratsastajista, Carsten-Otto Nagel.
Piiralan vastuulla on 16 hevosen kilpatalli. Suurin osa ratsuista on 4-6-vuotiaita, mutta joukossa on myös kolme isojen luokkien hyppääjää. Piirala kouluttaa, valmentaa ja kilpailuttaa hevoset, hankkii paikalle kengittäjät ja eläinlääkärit eli huolehtii siitä, että talliorganisaatio pyörii.
"Hevoset ovat Herzin perheelle harrastus, jonka taustahommat he haluavat jonkun hoitavan. Perheen rouva ratsastaa ja kilpailee pienemmissä luokissa."
"Työpaikka on siitä mukava, että he eivät pidä hevosia tehdäkseen niillä rahaa. Minulla ei siis ole menestymisen pakkoa. Tallilla sen sijaan on kaiken oltava viimeisen päälle kunnossa ja siistiä. Puolikuntoisilla hevosilla ei myöskään lähdetä kisoihin", kertoo Piirala.
Hänen apunaan on kaksi ratsuttajaa ja kilpailuissa on lisäksi mukana vakituinen kisahoitaja.
Kiertämistä
kisoista kisoihin
Saksan ratsastusurheilun mittakaavat ovat suomalaisittain katseltuna valtavat - lievästi sanottuna. Kilpailuja järjestetään joka kulmalla, ja ammattilaiset matkustavat ainakin puolet vuodesta kisasta toiseen.
Piirala kilpailuttaa hevosiaan pääasiassa Schleswig-Holsteinin alueella. Hampurista on myös lyhyt matka Tanskaan.
"Tammi-huhtikuussa kilpailen ehkä vain pari kertaa kuukaudessa. Huhtikuun puolivälistä lokakuun loppuun eri tasoisissa kisoissa ollaankin sitten lähes joka viikonloppu. Välillä hypätään pienempiä, välillä isompia luokkia", Piirala kertoo.
Parhaaksi voi tulla vain kilpailemalla parhaita vastaan. Esteiden korkeudesta riippumatta ratsastajien taso on aina kova, joten rutiinia karttuu. Sijoituksia, välillä hyviäkin on tullut tasaisesti, mutta kotimaassa Piiralasta ei ole vuosiin paljon kuultu.
"En ole viitsinyt hirveästi pitää elämää itsestäni. Olen ajatellut, että jos tuloksia tulee, kaipa joku ne joskus huomaa.", hän sanoo.
"Itselleni olen ainakin näyttänyt ja oppinut ihmisenä paljon; olen oppinut arvostamaan omaa ja muiden tekemää työtä. Näitä kokemuksia ei voi rahalla ostaa", Piirala sanoo.