Eläkepäivät tekevät monesti professorille hyvää - tuotteliaisuus suorastaan kasvaa. Näin on käynyt Tampereen yliopiston kirjallisuuden emeritusprofessorille Yrjö Varpiollekin.
Hän on kolmessa vuodessa uurastanut 700-sivuisen Linna-elämäkerran. Jötikkä on aiottu kansallismonumentiksi, niinpä Varpion tukena on ollut arvovaltainen 14-henkinen toimitusneuvosto puheenjohtajanaan Pentti Arajärvi.
Taloudellisesti hanketta ovat tukeneet opetusministeriö, Tampereen kaupunki ja Urjalan kunta. Tämä on ulkonaista, mutta teos todellakin muovaa Väinö Linnasta (1920-92) lopullisesti, ei vain kansallis-, vaan myös valtionkirjailijan. Suomalainen kirjallisuus on kivilinna runovuorella.
Siinä yhdessä kuvassa kiistanalainen kolmiyhteys: ilman J.L. Runebergia ei olisi Aleksis Kiveä, ilman molempia ei Väinö Linnaa.
Kiistäen Runebergin ja myöntäen Kiven Linnasta kehittyi uusi kansalliskirjailija.
Mutta ei hän Runebergistakaan irti päässyt: sekä Tuntematon sotilas että Pohjantähti-trilogia myös uusintivat Runebergin isänmaallisuudessa ja kokonaiskuvan luomisessa suomalaisesta sääty-yhteiskunnasta.
Varpion teos osoittaa hyvin kirjoitetun kirjailijaelämäkerran yhä eläväksi lajityypiksi. Kirjallisuudentutkimuksessa sitä potkittiin välillä päähän Roland Barthesin "kirjailijan kuoleman" hokusana mielessä.
Elämäkerrat ovat palanneet ja ovat lukijakuntien suosiossa. Kun Väinö Linna on realistinen kirjailija, elämäkerta osoittaa yhteyden elämän ja teosten välillä olevan kiinteän, vaikkakaan hän ei suurissa teoksissaan suoraan kirjoittanut omaelämäkertaa.
Ennenkin on tiedetty, miten paljon Tuntemattomassa on Linnan omaa kokemusta, mutta Varpio osoittaa monien episodien, henkilöiden, jopa repliikkien olevan "todellisuuspohjaisia".
Mutta kaikki on kulkenut luovan dynamon kautta, muuntunut ja löytänyt paikkansa suuressa kudoksessa. Vaikka maanviljelijä Viljam Pylkäs on Antti Rokan malli, useimmat henkilöt on monesta koottu ja eläväksi tehty.
Olennaisia sotaromaanissa ovat henkilöiden väliset suhteet - ilman Lammiota ei olisi Rokkaa. Tämä korostui äskettäin, kun Jyväskylässä tarkastettiin virolaisen Merike Vardjan väitöskirja Tuntemattoman henkilöhahmoista.
Elämäkerta seuraa yllätyksettömästi kohteensa vaiheita urjalaisesta maalaispojasta Tampereelle Finlaysonin työmieheksi, sotiin ja sodanjälkeiseen kahtia jaettuun elämään: päivät tehtaassa, illat sekä yöt lukien ja kirjoittaen.
Tampereen kirjastonjohtajan Mikko Mäkelän ja hänen kirjailijapiirinsä merkitys Linnan kasvualustana toistuu. Tästä Varpio on kauan sitten kirjoittanut oman tutkielmansa.
Kahden omaelämäkerrallis-eksistentiaalisen romaanin ja kesken jääneen Messias-teoksen kriisin jälkeen pääsemme Tuntemattoman kirjoitusprosesssiin, ilmestymiseen ja vastaanottoon. Oppositio tuli sekä upseerien että nousussa olleiden 50-luvun modernistien suunnalta.
Linna oli katsonut kuria vihaavan miehistön silmin ymmärtämättä sivistyneistöupseerien mielenlaatua.
Torjunta näkyi vielä Edvin Laineen alkaessa filmata sittemmin maineikkaaksi noussutta elokuvaansa: puolustusministeriö kieltäytyi kaikenlaisesta yhteistyöstä.
Onneksi Urho Kekkosen välityksellä sisäministeriön alainen rajavartiolaitos tuli hätiin antaen tarvittavaa apua. Oikean sodan tuntuun vaikuttivat silti enemmän sodanaikaiset TK-kuvaajien otokset.
Pohjantähti-trilogian ilmestyessä yltynyt modernistien torjunta johtui esteettisten ihanteiden erilaisuudesta.
Vaikka myöhempi tutkimus on paljastunut Linnan tekstistä modernistisia ja elokuvallisia piirteitä, modernistit leimasivat hänet vanhanaikaiseksi leipärealistiksi.
Epäillyttävää oli myös yleisön suosio, varsinkin kun modernistien omien saavutusten kuivakiskoinen yleisövastaanotto suivaannutti mieltä. Modernistinen vallankumous onnistui pienen sivistyneistöpiirin sisällä - kansa luki Linnaa.
Kyse oli kirjallisen järjestelmän sisäisestä valtataistelusta. Kymmenvuotiskaudella 1955-1965 luotiin tarkoituksellinen jännite Otavan ja Parnasson tukemien helsinkiläismodernistien, toisaalta WSOY:n julkaiseman Linnan sekä muiden pirkkalaiskirjailijoiden välille.
Helsingin Sanomat arvosteli järkiään teokset nuivasti ja ironisesti. Sanasota oli kiivasta, ja Linnan nimi veti keskustelutilaisuuksiin salit täyteen. Jouko Tyyri tai Pekka Lounela, edes nouseva Arvo Salo ei olisi tehnyt samaa.
Tilanne ei ollut Linnalle helppo. Yleisö suosi, maine levisi käännösten kautta maailmalle tuoden palkintoja, mutta kaipaamaansa tunnustusta kirjallisen järjestelmän modernistisessa keskuksessa hän ei saanut.
Siksi esitelmöitsijä saattoi katkeruuksissaan itsekin sortua ylilyönteihin suomiessaan ilmatiiviin modernismin kansalle vieraita kuikeloita.
Linna otti suuret teoksensa ruumiistaan ja hämäläisestä kielestään. Hän pilasi terveytensä paljolla valvomisella, kahvilla ja tupakalla. Se oli suururakan hinta.
Suunnitelmia jatkosta oli, mutta 44-vuotiaana iskenyt sydäninfarkti hiljensi tahdin. Linnasta tuli paljon kuunneltu mielipidevaikuttaja, mutta kirjatuotanto supistui enää pariin esseekokoelmaan.
Ulkomaanmatkat avarsivat mielikuvituksen piiriä, mutta mukana olijat saattoivat havaita Linnan perisuomalaisuuden. Valkoisen Suomen kritiikki mielen pohjalla hän saattoi verrata koko Suomea sisäsiittoisuudessaan ja henkisessä umpioituneisuudessaan Hailuotoon.
Silti ulkomaat olivat pettymys. Vuonna 1956 tehty Euroopan-matka näytti oppaana olleelle Yrjö Kokon tyttärelle Annalle (kirjailijana Anna Ungelo) Linnan suhtautuvan hälistyyn eurooppalaiseen perintöön penseästi.
Kun Pariisin sotamuseossa tarkasteltiin Napoleonin kenraalien kuvia, mies täräytti: "Teurastajan kisällejä!". Katsellessaan Venetsian Lidolla koreita italialaisia gigoloja hän mietti: "Miten ihmeessä maailman huonoimmat sotilaat voivat olla komeimpia?".