Mestarit muistetaan. Vanha sanonta pätee Oulun Lipon vuoden 1998 kultajoukkueeseen.
Ensi viikolla tulee kuluneeksi tasan kymmenen vuotta pesäpallon mustasta elokuusta. Suuri yleisö muistaa yhä, että sopupelijupakkaan oli sotkeutunut Lipon joukkueen jäseniä.
Harva jaksaa - tai haluaa - muistella asioiden toista puolta. Edes sitä, että Lippo vuosimallia 1998 oli yksi kaikkien aikojen parhaista pesäpallojoukkueista. Monien mielestä jopa parhaista paras.
"Ei sille Lipolle pärjäisi nykypäivänä mikään joukkue. Ei nyky-Lippo, ei Sotkamo eikä Pattijokikaan. Ja sanon tämän kaikella kunnioituksella näitä seuroja kohtaan", korostaa Lipon toiminnanjohtaja Santeri Haipus, joka vuonna 1998 toimi Lipon kakkospelinjohtajana.
Sinivalkoinen
punakone
Jos suodattaa pois kaiken sopupeleihin liittyvän, on Lippoa helppo hehkuttaa. Joukkue oli täynnä karismaattisia tähtiä, joille aukesivat kaupungissa kaikki ovet. Lippo viihdytti, ja Lipon peleissä viihdyttiin.
Lipon peliä johtanut Jari Alasmäki muistaa huuman hyvin:
"Kauden aikana tapahtui 99-prosenttisesti hyviä ja hienoja asioita. On harmi, että ihmiset puhuvat vain sen yhden prosentin sisällöstä."
On paradoksaalista ja toisaalta hyvin ymmärrettävää, että lajihistorian urheilullisimpaan joukkueeseen on lyöty epäurheilijamaisuuden leima. Lipon ylivoima ei perustunut sopupelaamiseen, vaan rajuun harjoitteluun.
Jos Lipon peliasu ei olisi ollut sinivalkoinen, olisi voinut luulla, että kentällä esiintyy punakone. Niin eleettömästi ja virheettömästi joukkue pelasi.
Timo Keränen löisi takuuvarman vaihtopompun vielä tänä päivänäkin - vaikka suoraan sängystä repäistynä. Keränen ja kumppanit viettivät enemmän aikaa Ouluhallissa ja Raksilassa kuin kotonaan.
"Olen sataprosenttisen varma, ettei yksikään pesäpallojoukkue ole harjoitellut niin paljon kuin Lippo vuonna 1998. Eikä harjoittele", Alasmäki niputtaa.
Vasuriputki
vailla vertaa
Useiden pääsarjaseurojen toimintakulttuuriin tutustunut Santeri Haipus vahvistaa Alasmäen näkemyksen.
"Nykyjoukkueisiin verrattuna harjoitusmäärät olivat puolitoistakertaisia."
Haipus on hetken hiljaa ja asettelee sitten sanansa huolellisesti:
"Siitä valtavasta työmäärästä joukkue ei ole saanut ansaitsemaansa arvostusta."
Vuoden 1998 Lippo sai lisänimen Dream Team, unelmajoukkue. Sotkamon Jymylle Lippo oli Nightmare Team, painajaisjoukkue. Välieräklassikossa Lippo selätti Jymyn puhtaasti voitoin 3-0.
Sotkamon pesäpallolegendan Kari Hakkaraisen päällimmäisin muisto liittyy Dream Teamin kotiutusosastoon, johon kuuluivat Riku Kytösalmi, Mikko Vainionpää, Jukka Holttinen ja jokeri Juha Kalajanniska. Kvartetin jokainen jäsen löi palloa poikkeuksellisesti vasemmalta.
"Se vasuriputki oli karmea. Jos yhden tai kaksi kaveria sai kiinni, niin viimeistään kolmas tai neljäs löivät juoksun", Hakkarainen muistaa.
Sotkamolaislähtöiselle Janne Vuoriselle pesti Lipossa oli avartava kokemus.
"Sotkamossa sisäpeliä ajateltiin paljon etenemisen kautta, mutta vuoden 1998 Lipon filosofiassa oli pohjalainen, kovaan lyöntipeliin perustuva ulottuvuus. Näin, että silläkin strategialla voi menestyä", myös pelinjohtajana meritoitunut Vuorinen summaa.
Lippo oli ostojoukkue. Asia, joka perinteisesti on palloilujoukkueelle heikkous, käännettiin Lipossa vahvuudeksi.
"Meillä oli ammattiylpeyttä. Halusimme näyttää, että eri puolilta maata haalituista pelaajista voi hitsata toimivan kokonaisuuden", Vuorinen kuvailee.
Mestaruudet ja mitalit ovat vain yksi osa peliä. Yhtä tärkeitä - ja tärkeämpiäkin - ovat ihmissuhteet. Niitä sopupelijupakka ei tuhonnut.
"Vuoden 1998 Lipon porukasta on jäänyt paljon ystäviä, joiden kanssa olen yhä tekemisissä", Vuorinen kertoo.
Muistoja ei
vie kukaan
Lipon pelaajat tottuivat jo pelivuosinaan arvosteluun ja kritiikkiin. Se, mitä mieltä tori- ja baariparlamenttien ikiväittelijät ovat kymmenen vuoden takaisista tapahtumista, ei aiheuta kenellekään unettomia öitä.
Lippolaiset ovat saaneet oman osansa niin kehuista kuin haukuistakin.
"En ole koskaan tarvinnut selkääntaputtelijoita", Riku Kytösalmi kuittaa.
Pelaajilla on muistonsa, hyvät sekä huonot. Niitä ei vie enää kukaan.
