Kitkajoen rantamaisemiin yltäneistä hakkuista kiehahtanut paikallinen kiista oli kuin tuulahdus parinkymmenen vuoden takaa, jolloin vanhoista metsistä taisteltiin vuositolkulla valtakunnan mitassa.
Ajat, tavat ja suhtautuminen luontoarvoihin ovat muuttuneet niin paljon, että tällaisen kähinöinnin nouseminen taas otsikoihin tuntui suorastaan uskomattomalta. Luontojärjestöt pitävät huolen siitä, että metsäkiistoista ei päästä täysin eroon koskaan.
Kuusamossa touhu ryöstäytyi kuitenkin sellaisiin mittoihin, että kylmät faktat taisivat unohtua tunnekuohun ja julkisuuden tavoittelun jalkoihin etenkin hakkuista elämöinnin aloittaneilla suojelijoilla.
Metsähallitustakaan Kitkan leimikoiden suunnittelussa ja korjuussa ei voi silitellä, vaikka valtionmetsien hoitaja ei rikkonut pelisääntöjä millään tavalla.
Hakkuusuunnitelmat olivat kaikkien osapuolten arvioitivana etukäteen, ja niiden laillisuuden varmistaa valvovana viranomaisena Metsäkeskus.
Hakkuista suuttuneet matkailuyrittäjät jäivät kuulematta, mutta siinäkään ei virallisesti tapahtunut virhettä. Metsähallituksen mukaan matkailuyrittäjillä ei ollut kiista-alueella voimassa olevia sopimuksia. Avoin vuoropuhelu olisi kuitenkin ollut silti kaikkien etu.
Jälkiviisaus ei enää kuitenkaan auta, vaan kaikkien osapuolten olisi hedelmällisintä pohtia, miten tästä mennään eteenpäin. Uhoaminen tutkintapyynnöllä on turhaa. Todellisuudessa ainoan rikkeen koko sopassa ovat tehneet suojelijat pysäyttäessään jo kalkkiviivoille edenneet hakkuut.
Kaikki mikä on laillista ei välttämättä ole soveliasta. Metsähallituksessakin myönnetään, että ainakin lyhyeltä matkalta Kitkajoen rantatörmää olisi voitu käsitellä kevyemmin.
Koko 30 hehtaarin hakkuita se ei kuitenkaan pidä lainkaan sopimattomana, sillä alue on osayleiskaavassa tavanomaista talousmetsää. Puuston arvoksi on laskettu vain 100 000 euroa, mutta aivan näin yksioikoinen mitalin toinen puoli ei ole. Savotoinnin kerrannaisvaikutukset ovat 3–4-kertaiset. Paikallisesti puhutaan merkittävistä rahasummista. Jos jokaisesta leimikosta luovuttaisiin vetoamalla niiden vähäisiin talousarvioihin, edessä olisi loputon tie.
Valtion metsien hakkuita seuratessa tuntuu monesti, että niin sanottu osallistaminen on viety jo liiankin pitkälle.
Luontoarvojen säilyttäminen on tärkeää, mutta toisella puolella olevia talousvaikutuksia varsinkaan näinä aikoina ei voida sivuuttaa. Metsähallituksen vuotuisista tuloista yli 90 prosenttia saadaan kassaan metsätaloudesta.
Luonnonvarasuunnitelmien mukaan puuta korjataan reilu kuusi miljoonaa kuutiota vuodessa. Jotain luonnon ja paikallisten elinolojen erityiskohtelusta kertoo se, että vuosittain Metsähallitus jättää 1,8 miljoonaa kuutiota korjaamatta muun muassa porotalouden ja virkistyskäytön vuoksi.
Suojelualueiden ulkopuolella valtio jättää hakkaamatta kolmanneksen puustosta, joka voitaisiin korjata kestävän metsätalouden sääntöjen mukaisesti. Samalla Metsähallitukselle on lastattu entistä kovemmat tuloutustavoitteet, jotka käytännössä on otettava lähes kokonaan metsistä.
Hallituksen linjauksen mukaan tänä ja ensi vuonna yhteiseen kassaan pitäisi löytyä molempina vuosina 120 miljoonaa euroa. Metsähallituksen tilinpäätös on vielä viime vuodelta vahvistamatta, mutta jo nyt on tiedossa, että toiminnallisella tuloksella tavoite ei täyty.
Avuksi on otettava edellisten vuosien puskureita. Alkanut vuosikaan tuskin tuo suurta muutosta, eli pohjakassaa on kaiveltava niin kauan kuin on kaiveltavaa.
Valtion rahapulan vain syvetessä voi kysyä: onko tällainen meininki enää kansantaloudellisesti viisasta?