Oppositioon yllättäen lentänyt SDP ja vasemmistoliitto saivat unelma-alun, kun uusi porvarihallitus teki heti kättelyssä pari alkeellista virhettä. Räksytys ja ivan terävyys eivät kuitenkaan riitä kestävän oppositiopolitiikan linjaksi.
Kokoomuslaiset valoivat uskoa itseensä uuvuttavalla oppositiokaudellaan 1966--1987 vakuuttelemalla puheenjohtajansa Harri Holkerin johdolla, että isänmaata voi palvella myös oppositiossa. Puolue yritti jäntevöittää oppositiopolitiikkaansa muun muassa varjohallitusidealla, mutta se ei toiminut Suomessa. Hallituksen kritiikki ja politiikan vaihtoehtojen esittely jäivät kokoomuksen pääasiallisiksi keinoiksi isänmaan palvelussa.
On julkinen salaisuus, että oppositioon joutuminen on suurelle puolueelle halvauttava kokemus, vaikka virallisesti vakuutellaan aivan muuta. SDP:n pitkäaikainen puheenjohtaja Kalevi Sorsa pelkisti aikoinaan oppositiossa olon olemuksen lyhyesti ja ytimekkäästi lainaamalla vanhaa lasten lorua: mitä siellä tekemässä -- kissanpoikia pesemässä.
Oppositiossa vaikuttaminen oli Sorsasta jonninjoutavaa puuhaa. Hän joutui maistelemaan jo nuorena puoluejohtajana 1976--1977 oppositiojohtajana oloa, mutta se ei sytyttänyt häntä. Hän vain odotteli, koska pääsisi takaisin valtaan. Pitkästyneenä eduskunnassa liikkuneeseen Sorsaan tuli uutta eloa vasta, kun hän ryhtyi muodostamaan viiden puolueen hallitustaan loppukeväällä 1977 ennen presidentti Urho Kekkosen vierailua Neuvostoliittoon.
Eero Heinäluoma on johtanut SDP:tä vasta vuodesta 2005. Hän ehti maistella vallan makeutta ja mustan virka-auton takapenkkiä vain vajaat pari vuotta. Valta ei ehtinyt vielä muuttaa näkyvästi hänen persoonaansa niin kuin yleensä käy lujaluontoisimmallekin ihmiselle.
Heinäluoma tottui SAK-aikoinaan toimimaan ja ajamaan asioita olematta varsinainen päättäjä. Vaalitappio oli hänelle henkilökohtaisesti suuri järkytys, mutta ehkä hän pystyy nielemään taustansa takia lähtönsä vallankäytön sisäpiiristä paremmin kuin esimerkiksi Sorsa vuonna 1975 valittuna tuoreena puoluejohtajana. Sorsalla kun oli jo takanaan muutama vuosia hallituksessa.
Hyvä esimerkki opposition myrkyllisestä vaikutuksesta on Suvi-Anne Siimes. Hän nousi raketin lailla vasemmistoliiton johtoon 1997 ja Paavo Lipposen ykköshallitukseen. Kun Lipponen pudotti vasemmistoliiton hallituksesta 1999, pettynyt Siimes ilmoitti ensi töikseen ryhtyvänsä tekemään väitöskirjaa.
Väitöskirjaa ei ole nähty vieläkään. Sen sijaan on nähty, miten Siimekselle itselleen kävi: hän turhautui täysin puolueensa vanhoillisuuteen ja vaihtoi alaa. Väitöskirjalausunto paljasti hänen tuskastumisensa määrän. Häntä ei motivoinut maan palveleminen oppositiosta, vaikka huilivuoro odottaa vuorollaan jokaista puoluetta Suomessa.
Vasemmistoliitto on pieni puolue. Sen resurssit tuskin riittävät huolella valmistellun oppositiopolitiikan tekoon ja toteutukseen. Se nähtiin jo Claes Anderssonin ja Siimeksen aikana. Vasemmistoliiton oppositiopolitiikka on perustunut kovaan kritiikkiin ja veitsen kääntämiseen hallituksen haavassa heti, jos sellaisia ilmenee. Nykyinen puheenjohtaja Martti Korhonenkin on ottanut tavakseen sanoa terävästi. Hän käyttää myös mehukkaita ilmaisuja. Niitä riittää niin, että jopa tunnustuksellinen populisti, perussuomalaisten Timo Soini saa vähän huolestua.
SDP ja vasemmistoliitto alkoivat ampua sarjatulta heti, kun Matti Vanhasen uusi hallitus kompuroi päivähoidon nollaluokassa ja tasa-arvotupossa. Asiat ovat tärkeitä ja poliittisesti kiihottavia, mutta kumpikaan niistä ei ole kohtalonkysymys Suomen kannalta.
Värikäs kielenkäyttö herättää huomiota ja ylittää uutiskynnyksiä maassa, jossa poliittinen keskustelu on yleensä kapulakielistä ja vaikeasti ymmärrettävää. Pelkkä retorinen lennokkuus ei kuitenkaan kanna pitkälle. Siihen turvautuvan on keksittävä aina vain kovempia keinoja pysyäkseen esillä. Veikko Vennamo oli siitä aikoinaan hyvä esimerkki.
SDP:llä pitäisi olla suurena puolueena edellytyksiä jäntevän ja kestävän oman oppositiopolitiikan tekoon. Sen taustaryhmissä riittää asiantuntijoita. Demareja on avainasemissa valtionhallinnossa, kunnissa, ay-liikkeessä ja muissa organisaatioissa. Heillä on niin ikään suuri eduskuntaryhmä sekä sillä rahaa ja avustajia. Kyse on nyt siitä, tyytykö Heinäluoma pelkkään verbaliikkaan ja imagotemppuihin -- eli kissanpoikien pesuun -- vai lähteekö hän rakentamaan puolueelleen kunnollista oppositiopolitiikkaa huolellisen valmistelun pohjalta. Vaihtoehtobudjetti olisi hyvä alku.
SDP sai opetuksen vaaleissa. Sen retoriikka ei enää purrut eikä linja puhutellut riittävästi. Paluu valtaan vaatii demareilta aitoa uudistumista ja nykyaikaistumista, mutta se on vaikeaa. SDP:n kun pitäisi tunnustaa linjansa olevan vinossa, ja se on yleensä mahdotonta.
***
Hallituksessa kähistään suhteiden hoidosta Pohjoismaihin. Kokoomus siirtäisi tämän ulkoministeriön vastuulle kuuluvan tontin asuntoministerille, kun ulkoministerin aika ei siihen riitä. Luontevampi ratkaisu olisi vaikkapa ulkomaankauppaministeri. "Luovuuden" osoitukseksi hallituksessa saisi riittää se, että puolustusministeri hoitaa valtionyhtiöitä.