Kuulantyönnön Suomen mestari Conny Karlsson ei ole pelkästään hyvä tökkimään rautapalloa. Mies osaa myös ajatella.
Karlsson ihmetteli ääneen asiaa, jota moni on ihmetellyt suutaan aukaisematta: Miksi Kalevan kisat ovat menneet kilpailuksi arvokisalipuista? Miksi kilpailu Suomen mestaruuksista ei tunnu olevan enää minkään arvoista?
Niin miksi?
Kalevan kisoissa lippuja arvokisakomennukselle oli jaossa tavallista enemmän. Mutta ei kisalipuista kohkaaminen ole tuore lieveilmiö. Arvomaailma on hiljalleen valunut tähän pisteeseen.
Arvomaailmaa on muokattu koko koneiston voimalla, tarkoituksella tai tahtomatta. Urheilijoille arvokisat ovat tärkeät, ja he puhuvat niistä. Myös urheilujohtajille arvokisat ovat näytönpaikka ja mieluinen puheenaihe kisojen alla. Ja media myllyttää kaiken maailmalle aina vain kiihtyvällä voimalla.
Kuulamies Karlssonilla on ehdotus: rauhoitetaan Kalevan kisat arvokisanäytöistä ja keskitytään kilpailemaan mestaruuksista ja mitaleista.
Totta ehdotuksesta tuskin tulee, mutta sen eteen kannattaa pysähtyä hetkeksi ihan vain kunnioituksesta niitä Suomen mestareita kohti, jotka urheilevat kaukana arvokisarajojen takana.
Kisarajojen perässä Joensuussa joka tapauksessa urheiltiin. Pohjois-Karjalasta matkapassinsa Baijeriin sai moni urheilija. Suomen joukkue marssii EM-kisa-areenalle noin viidenkymmenen urheilijan voimin.
Joukkue on massiivinen. EM-kisavuonna Suomen Urheiluliitto päätti olla reilu ja antaan mahdollisuuden likimain kaikille, jotka vain kynnelle kykenevät. EM-kisat ovat SUL:n strategian mukaan kisat, joissa nuoria ja vähän vanhempiakin urheilijoita totutetaan arvikisailmastoon.
Kaikessa on takana menestysaie omissa MM-kisoissa 2005.
Ei ole tippaakaan liioiteltua sanoa, että suurimmalle osalle EM-kisoihin valituista urheilijoista nimen ilmestyminen valittujen listaan on kesän suurin juttu, täyttymys. Määrä ei korvaa laatua: vain pieni osa lähtee kisoihin mitalinkiilto silmissään.
Mitaliehdokkaiden laskemiseen riittää varsin mainiosti yhden käden sormet. Menestystä tulee, jos on tullakseen heitoista: kuula, moukari, keihäs...
Pari pikajuoksijaa ja hyppääjää voi kurotella kohti loppukilpailua. Kestävyysjuoksupuolella suomalaisten matka maaliin on pidempi kuin muilla.
Ei siis mitään uutta ja ihmeellistä länsirintamalla.
Joensuun Kalevan kisoissa oli vilpoisaa. Pohjoistuulesta se ei johtunut. Yleisurheilurintamalla pohjoistuuli on hiipunut puuskittaiseksi.
Urheiluliiton neljästä pohjoisimmasta piiristä (Lappi, Länsi-Pohja, Kainuu ja Pohjois-Pohjanmaa) palkintopallilla neljän kisapäivän aikana vieraili vain neljä urheilijaa. Se on vähän, hämmästyttävän vähän.
Lapissa ja Kainuussa on hiljaista ollut jo kotvasen aikaa. Tuorein kelkasta tippuja on Pohjois-Pohjanmaa. Piirin seuroista vain Oulun Pyrintö sinnittelee mukana valtakunnan tasolla.
Pyrinnön bussissa istuskeli kotimatkalla kolme mitalistia. Kunnia ja hatun nosto heille, mutta lähihistoriaan verrattuna mitalistien määrä on hintelä. Vuoden 1996 Kalevan maljan voittaja ja valtakunnan paras yleisurheiluseura ei ole terävimmässä iskussaan. Pyrinnön terää tylsyttivät kahden mitalitason urheilijan (Heidi Hannula ja Kimmo Haapasalo) loukkaantumiset ja yksi nuorten MM-kisakomennus (Elina Lindgren).
Pätevistä syistä huolimatta Pyrinnössä on syytä olla varppeillaan. Urheilun aaltoliike vie kumman helposti alas ja ylös tuleminen onkin työläämpi juttu. Pinnalla pysyminen vaatii jatkuvaa työtä jo olemassa olevien huippujen ja ennen muuta tulevien tähtien parissa.