Kirkon ovi on viime aikoina käynyt tiuhaan ulospäin. Jopa niin tiuhaan, että vuotuinen eroamisennätys lyödään. Mutta eroaaltoja on ollut jo ennen tätäkin.
Ensimmäinen "joukkoirtisanoutuminen" oli vuonna 1923, kun uskonnonvapauslaki tuli voimaan. Luterilaisesta kirkosta eroavan ei ollut enää pakko liittyä johonkin toiseen protestanttiseen yhteisöön.
-- Toisin kuin silloin ehkä odotettiin tai pelättiin, eroamisesta ei kuitenkaan muodostunut massaliikettä. Eronneita oli vain noin 23?000 eli 0,6 prosenttia väestöstä, kertoo Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Kimmo Kääriäinen.
Lisäksi vuosi 1923 jäi yksittäiseksi piikiksi, sillä jo heti seuraavana vuonna lähtijöiden määrä laski alle 5 000:n.
Sodan jälkeen nousi kirkonvastaisuus
Seuraava eroamispiikki osui sodanjälkeisiin vuosiin.
-- Sodan jälkeisessä tilanteessa monet kirkonvastaiset ilmaukset nousivat ja tulivat myös lehdissä esille.
Eroamista lisäsi varsinkin se, että kirkonvastaiset kommunistit nousivat maan alta poliittiseen elämään, mutta kriittisiä mielipiteitä kirkkoa kohtaan esiintyi myös muualla. Esimerkiksi Helsingin Sanomat julkaisi syksyllä 1953 artikkelin, jossa kirkollisvero nimettiin sopivaksi eron syyksi.
Edes sodanjälkeisessä jännittyneessä ilmapiirissä ei syntynyt joukkopakoa kirkosta, vaan lähtijöitä oli korkeimmillaankin vuodessa vain noin 20 000.
Kirkkoon heijastui 1960-luvun lopulla yhteiskunnallisen ilmapiirin radikalisoituminen. Murros näkyi varsinkin pääkaupunkiseudulla: joka kolmas eroaja oli kotoisin Helsingin hiippakunnan alueelta, vaikka siellä asui vain 16 prosenttia kirkon kaikista jäsenistä.
Lisäksi vuonna 1969 voimaan tullut laki helpotti jäsenyydestä luopumista, koska eroajan ei ollut enää pakko keskustella henkilökohtaisesti papin kanssa.
-- Eroamisluvut jäivät kuitenkin verraten alhaisiksi. Vielä tuolloin siteet kirkkoon olivat edelleen vahvat.
Naispappeuspäätös kimmastutti monia
Seuraavan eroaallon aiheutti vuoden 1984 kirkolliskokouksen päätös, jossa naispappeutta ei hyväksytty. Tämä ratkaisu karkotti kirkosta kymmenentuhatta jäsentä.
--?Naispappeus hyväksyttiin kaksi vuotta myöhemmin, mutta valtaosa aiemman naispappeuspäätöksen takia kirkosta eronneista ei kuitenkaan palannut takaisin.
Talouslama 1990-luvun alussa kouraisi myös kirkkoa. Vuonna 1992 kirkosta eronneiden määrä ylitti 30 000:n.
-- Tuolloin varmaan moni olisi mieluummin eronnut kunnasta, jolloin olisi säästänyt huomattavasti enemmän veroja. Mutta kun se ei ollut mahdollista, erottiin kirkosta.
Laman jälkeen eroluvut laskivat hyvin jyrkästi, ja tähän vaikutti Kääriäisen mielestä kirkon tuki taantuman koettelemille.
-- 1990-luvun lopulla eronneita ja liittyneitä oli kutakuinkin yhtä paljon.
Myös 2000-luvun alun uusi uskonnonvapauslaki ja hautaustoimilaki kasvattivat eromääriä. Lähtö helpottui, kun kuukauden harkinta-aika poistui. Monet puolestaan kokivat hautaustoimilain epäoikeudenmukaiseksi.
-- Lain mukaan hautaustoimesta perittävät maksut tulivat yhtä suuriksi sekä kirkon jäsenille että kirkkoon kuulumattomille. Se herätti varsin vilkasta keskustelua.
Lähteenä käytetty myös Kati Niemelän tutkimusta Vieraantunut vai pettynyt? (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 95, 2006)