Suomen evankelisluterilainen kirkko on ajautunut nykyhistoriansa syvimpään kriisiin.
Yleisradion Ajankohtaisessa kakkosessa viikko sitten käyty homokeskustelu johti erovyöryyn, jollaista ei ole koettu koskaan aikaisemmin.
Julkisuudessa syntipukiksi on leimattu kristillisdemokraattien puheenjohtaja, kansanedustaja Päivi Räsänen, jonka tiukat kannanotot homoseksuaaleista suututtivat sellaisiakin ihmisiä, joita homoasiat eivät muuten hetkauta.
Yksin Räsäsen piikkiin eroamisaaltoa on turha panna. Samanlaisia homojen ihmisarvoa väheksyviä näkökantoja ovat monet kirkonmiehet ja -naiset esittäneet ennenkin.
Koska tällaiset virtaukset ovat edelleen varsin vahvassa asemassa kirkossa, kirkon virallinen suhtautuminen homoihin on jäänyt suurelle yleisölle epäselväksi.
Kirkosta eroamisen taustalla on nähtävä pitkään jatkunut kehitys. Kirkon sanoma puhuttaa monia ihmisiä varsin vähän. Mutta koska lähes 80 prosenttia kansasta kuuluu kirkkoon, kirkko on saanut ikään kuin valtakirjan elää itsetyytyväistä elämäänsä.
Nyt tuo itsetyytyväisyyden aika näyttää olevan tiensä päässä, ja kirkko on ajettu perimmäisten kysymysten äärelle. Ihmisiä ei tyydytä luimistelu vaikeiden asioiden edessä. Tässäkään keskustelussa kyse ei ole vain homoudesta vaan suhtautumisesta ihmiseen ja ihmisyyteen.
Naispappeusasia, jonka piti olla jo aika päiviä sitten poissa päiväjärjestyksestä, nakertaa yhä kirkkoa. Naispappeuskysymyksessä kirkko suvaitsi pitkään naisten syrjinnän.
Homojen kohtelussa uhkaa käydä samalla tavalla. Raamattuun vetoaminen vaikuttaa hurskastelulta. Monessa muussa asiassa kirkko on ajan saatossa ollut pakotettu tarkistamaan kantaansa yksiniittisestä Raamatun tulkinnasta.
On kyettävä arvioimaan, mikä on kirkon pääsanoma tässä ajassa ja pantava toiminta tukemaan sen toteutumista.
Yhteiskunta muuttuu sellaista vauhtia, että on vain ajan kysymys, milloin eri sukupuolta olevien avioliitot hyväksytään lailla. Kirkossa vasta pähkäillään, miten samaa sukupuolta olevien parien puolesta saatettaisiin edes rukoilla.
Jos ihmiseltä kysytään, uskooko hän Jumalaan, hän vastaa uskovansa; ainakin ihmistä korkeampaan voimaan.
Jos tuon voiman maalliset edustajat loukkaavat ihmisen oikeudentuntoa ja lähimmäisenrakkauden tunnetta, on ymmärrettävää, että käy niin kuin nyt on käynyt. Ihmiset ottavat Jumala-suhteen omiin käsiinsä eivätkä hyväksy siihen ulkopuolisia välittäjiä.
Lapsen kastaminen, ripille pääsy, avioliittoon vihkiminen ja hautaus ovat rituaaleja, jotka ovat yhdistäneet kirkkoon niitäkin ihmisiä, joita sana ei suuresti lämmitä.
Näille sukupolvesta toiseen siirtyneille riiteille ei ole varteenotettavia maallisia vaihtoehtoja, ja osin siksi niin moni kuuluu kirkkoon.
Kirkon sekasotku ei poistu sillä, että silmät suljetaan siltä, mitä ympärillä tapahtuu. Kirkon on aika astua tähän päivään.