Suomen evankelisluterilainen kirkko sai pari päivää sitten ehdotuksen uudeksi strategiakseen, jossa nykyisten oppien mukaan on määritelty perustehtävä, arvot ja tulevaisuuden tavoite. Esitys valmistui siinä mielessä oikeaan aikaan, että jäsenkato on pakottanut kirkon perusasioiden eteen: pohtimaan olemustaan ja toimintaansa.
Strategian nimi "Meidän kirkko - osallisuuden yhteisö" kertoo, millaisena kirkko haluaa itsensä nähtävän. Nyt moni karkaa kirkosta, koska tuntee sen etäiseksi ja tarpeettomaksi. Kirkon uhkaa syventää se, että lähtijöitä ovat erityisesti nuoret aikuiset - se joukko, jonka varassa tulevaisuuden kirkon pitäisi toimia.
Tämän joukon mukana pitämiseksi mukana on yritetty jotakin jo tehdäkin. Eniten julkisuutta on viime aikoina saanut Helsingin seurakuntien Usko-toivo-rakkaus-kampanja, joka yrityksenä oli ponteva mutta jonka toteutus ampui yli. Kampanja todennäköisesti enemmän ärsytti ihmisiä kuin synnytti vetoa kirkon suuntaan.
Nuoreen ikäluokkaan kiinnitetään huomio myös kirkon strategiaesityksessä. Yli 40-sivuisen esityksen perusongelma vain on siinä, että se esittää pikemminkin ihannekuvan tulevasta kuin antaa suuntaviivoja käytännön elämään. Jos ja kun kirkko haluaa pysyä keskeisenä tekijänä ihmisten elämässä, kyse on kuitenkin käytännön ratkaisuista: siitä mitä keinoja käyttäen ihmisiä pyritään tavoittamaan, millaisia ovat ne toimintamuodot, joihin panostetaan, ja mikä jätetään vähemmälle. Näihin pitää päästä esityksen jatkokäsittelyssä.
Työryhmä ei johtajansa piispa Simo Peuran mukaan halunnut laatia kirkolle yksiselitteisiä käskyjä tai tavoitteita, sillä paikallisseurakunnat toimivat itsenäisesti. Ajatus on perusteiltaan fiksu mutta antaa oikeutuksen myös sille, että kaikki jatkuu seurakunnissa ennallaan - jäsenkatokin.
Rohkeana voi sen sijaan pitää työryhmän näkemystä, joka korostaa kirkon luonnetta hengellisenä yhteisönä. Paineita toiseen suuntaakin on. Kirkon perustehtävä on esityksen mukaan "kutsua ihmisiä armollisen Jumalan yhteyteen, tuoda elämään kestävä perusta ja rohkaista välittämään lähimmäisistä ja luomakunnasta". Attacin, Greenpeacen taikka Stakesin kanssa samalle reviirille kirkon ei pidä työntyä.
Silti kirkkoa tarvitaan myös yhteiskunnallisena keskustelijana. Piispojen, pappien eikä kirkon maallikkojenkaan pidä pelätä suurillekaan varpaille astumista vaan sanoa lujasti kanta esimerkiksi oikeudenmukaisuuskysymyksiin, silloin kuin sen paikka on. Siihen velvoittavat jo Raamatun opetukset.