Jos Oulun Rotuaarilla kulkevilta kysytään, mikä on herätysliike, niin todennäköisesti vastaukset ovat kirjavia.
Kirkkoon tai uskontoon sen enemmistö kuitenkin liittänee.
Termin hämäryys ei ole ihme, sillä käsite ei ole tarkka edes asiantuntijoiden silmissä. Sen verran yksimielisyyttä on, että perinteisiä herätysliikkeitä katsotaan Suomessa olevan neljä: herännäisyys, evankelisuus, lestadiolaisuus ja rukoilevaisuus.
Siitä eteenpäin luvut alkavatkin heittää: neljän liikkeen jatkoksi liitetään kuitenkin yleensä viideskin, jota kutsutaan - ei järin oivaltavasti - viidesläisyydeksi. Paremmin liikkeen painotuksia kuvaavia nimityksiä ovat uuspietismi tai evankelioiva herätyskristillisyys.
Siihenkö sitten jäädään? No ei. Uudeksi herätysliikkeeksi on meillä määritelty ainakin rovasti Markku Koiviston johtama, jo omaksi kirkkokunnakseen irronnut Nokian herätys, ja Suomen helluntailaisuudessakin omaa joukkoa kutsutaan joskus herätysliikkeeksi.
Sitten on vielä mahdollista jakaa lestadiolaisuus ja viidesläisyys kahteen, kolmeen tai useampaan osaan.
Eli neljä tai viisikään ei enää oikein riitä liikkeiden luvuksi. Niinpä esimerkiksi tutkija Hanna Salomäen äskettäisessä herätysliikkeitä käsittelevässä väitöskirjassa on tarkastelussa yhdeksän Suomessa toimivaa liikettä.
Yhteistä Suomen herätysliikkeille on se, että ne ovat nimensä mukaisesti kaikki syntyneet hengellisistä herätyksistä. Esimerkiksi herännäisyyden syntyhetkeksi katsotaan Iisalmen pitäjän Telppäs-niityn tapahtumat 1700-luvun lopussa.
Tuolloin heinänteossa ollut väki "koki kuin suuri käsi olisi kaatanut maahan", alkoi puhua kielillä ja nähdä näkyjä.
Parissasadassa vuodessa tällaiset ilmiöt ovat liikkeessä ehtineet muuttua kavahdettavaksi kokemuskristillisyydeksi. Muutkaan vanhat liikkeet eivät ole enää samoja kuin syntyessään.
Tulevana viikonloppuna lestadiolaisuuden suurin ryhmä, vanhoillislestadiolaiset, on siis koolla valtavissa suviseuroissaan Lumijoella, evankelisen liikkeen väki ehkä kymmentuhantisena joukkona Raahessa, ja seuraavana viikonloppuna Ouluun kokoontuu parisenkymmentä tuhatta herännyttä eli körttiä.
Kolmen suuren juhlan osuminen näin lähelle toisiaan on harvinaista muttei oikeastaan ihme. Pohjois-Pohjanmaata sekä Keski- ja Etelä-Pohjanmaatahan on kutsuttu suomalaisten herätysliikkeiden kohtaamisalueeksi. Keskeisiä tuolla alueella juuri herännäisyys, evankelisuus ja lestadiolaisuus.
Salomäen selvityksen mukaan joka kymmenes suomalainen kuuluu johonkin herätysliikkeeseen.
Lisäksi toinen kymmenesosa suomalaisista katsoo, että herätysliikkeet ovat vaikuttaneet heidän ajatteluunsa, vaikkeivät he liikkeeseen varsinaisesti kuulukaan.
Enemmän tai vähemmän herätysliikeihmisten osuus nousee kansasta siis noin 20 prosenttiin. Kevään eduskuntavaaleissahan viidenneksen äänisaaliilla otettiin jo reteästi oikeudet puhua koko kansan suulla.
Mutta mitä nuo liikkeet siis ovat?
Patavanhoillisia lahkoja, joissa naisilla on kahvinkeittäjän osa? Hurmosryhmittymiä, joissa aivot on nostettu narikkaan ja ukkoköörit määrittelevät suunnan?
Hiipuvia perinneliikkeitä, joissa ikääntyvä kannattajakunta laulaa muille avautumattomia veisujaan? Kirkon rakkikoiria vai tukipilareita?
Tai "Käenpoikia kirkossa" niin kuin oli otsikoitu dosentti Esko M. Laineen kirjoitus tuoreimmassa Kotimaa-lehdessä.
Ennakko-odotuksia tai -luuloja on helppo käydä testaamassa, sillä hengellisiin kesätapahtumiin on vapaa pääsy, eikä jäsenkortteja kysellä, harvoin sielun tilaakaan.
No, ehkä sentään puhujan pöntostä.
Tavallisuudesta poikkeavaa nähtävää on luvassa, sillä esimerkiksi suviseuroissa väkimäärä ja mittakaava ovat sitä luokkaa, että vastaavaa ei missään Suomen lähimaissakaan koe.
Kaikki kolme liikettä ovat kaiken lisäksi keskenään melko erilaisia, ja niin myös niiden juhlat.
Jos on nähnyt yhden juhlista, ei ole vielä nähnyt niitä kaikkia.