Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka toimii Karjasillan seurakunnan kappalaisena.
Kesäloman alettua myös rippikoululeirit ovat startanneet seurakunnissa ja järjestöissä. Rippikoulu on kirkon kasteopetusta. Rippikoulun voi käydä ryhmässä tai yksityisesti, leiri-, päivä- tai iltarippikoulussa. Evankelisluterilaisessa kirkossa ylivoimaisesti suosituin rippikoulumuoto on leiririppikoulu.
Rippikoulutyötä on kutsuttu evankelisluterilaisen kirkon kruununjalokiveksi. Työmuoto on pitänyt pintansa vuosien saatossa, myös viimeaikaisten kirkostaeroamisbuumien aallokossa. Edelleen yli 80 prosenttia ikäluokasta käy rippikoulun. Se on vahvasti osa nuorisokulttuuria. Myös osa kirkkoon kuulumattomista nuorista haluaa käydä rippikoulun. Osa kastetaan ja liittyy kirkkoon rippikoulun aikana.
Rippikoulun tulee nykyisellään kestää ajallisesti vähintään kuusi kuukautta. Käytännössä tämä tarkoittaa oppisisällön jakamista talvi- ja kesäjaksolle. Talvijaksolla käydään kirkossa, kerätään tutustumismerkintöjä seurakunnan eri työmuodoista ja tapahtumista sekä osallistutaan rippikouluopetukseen rippikoulusta vastaavien työntekijöiden johdolla.
Eri seurakunnissa tämä puolen vuoden jakso toteutetaan eri tavoin. Toisissa seurakunnissa nuoria kutsutaan iltaopetukseen arki- ja viikonloppuiltoina ja opetus on hajautettu muutaman tunnin mittaisiksi pätkiksi pitkin kevättalvea. Nuorilla on usein paljon harrastuksia ja sitoumuksia, joten tämänmuotoinen rippikoulunkäyminen asettaa helposti haasteita ajankäytön suhteen. Myös järjestäviltä tahoilta rippikoulun hajauttaminen kysyy resursseja. Entuudestaan toisille oudot nuoret eivät välttämättä tutustu syvällisesti toisiinsa talvijakson aikana.
Toisissa seurakunnissa järjestetään parin viikonlopun mittaisia "minileirejä", joiden aikana tutustutaan ja ryhmäydytään oppisisällön pureksimisen ohella. Usein leiri päätetään jumalanpalvelukseen, jossa nuorilla on omia tehtäviä. Näin seurakuntayhteys kehittyy ja kasvaa luonnostaan. Kun kesän leiri koittaa, leirikeskukseen lähtee jo valmiiksi toisiinsa tutustunut porukka, ja suuria yllätyksiä ei leirinpidossa välttämättä tule.
Viime aikoina rippikouluopetuksen sisältöihin liittyvät yllätykset ovat herättäneet keskustelua. Kyseinen, julkisuuteen noussut tapaus on loppuun käsitelty, mutta tapauksen loppukäsittelyyn saattamiseen tarvittiin niin hiippakunnan johtoa ja kirkkohallitusta. Jälleen kerran on todettu rippikoulun olevan kirkon aarre, jota täytyy vaalia ja varjella. Ylilyönteihin ei ole varaa.
Torniossa esiinnoussut rippikouluopetuksen sisältöön liittyvä kohu ei ole ainutlaatuinen, vaikkakin viime aikoina poikkeuksellinen. Vaikka rippikoulukokemukset pääosin ovat positiivisia, aina ei ole näin. Kirkkohallituksessa rippikoulujen kehittämisestä vastaavan työalasihteeri Jarmo Kokkosen mukaan joka kymmenes nuori kokee rippikoulussa jotain epämiellyttävää. Tämä kokemus voi liittyä opetukseen, henkilökuntaan tai nousta puhtaasti nuoren omasta elämäntilanteesta tai leiriin liittyvistä kuvioista, esimerkiksi kaverisuhteiden ongelmista.
Valtaosalle rippikoulu ja erityisesti leiri on äärimmäisen myönteinen kokemus. Silti ei tule väheksyä huonoja kokemuksia, vaan niihin pitää kiinnittää huomiota ja asiat ottaa käsittelyyn työyhteisöissä. Nuoret, nuorten perheet ja vanhemmat ovat avainasemassa kun palautetta kerätään pitkin matkaa. Seurakunnilta on lupa edellyttää laatua ja ammattitaitoa rippikouluopetuksen kokonaisuudessa: opetuksessa, ihmissuhdetaidoissa ja kohtaamisessa.
Rippikoulun kokonaisuuteen kuuluu myös rippikoulun jälkeinen toiminta. Kun tiedossa on, että kirkosta eroamisen kynnys on matala juuri nuorten aikuisten ikäluokassa, on hyvä tehdä kysymys: mikä himmentää kruununjalokiven hohtoa niin, ettei rippileirinuotion hehku riitä lämmittämään muutaman vuoden kuluttua, vaan nuoret eroavat kirkosta?
Seurakunnissa tehdään eittämättä monipuolista ja laadukasta nuorisotyötä. Mutta usein rippikoulun jälkeinen nuorisotyö keskittyy joko elämysten kertaamiseen jatkorippikoulujen muodossa tai opetuksellisen ja seurakunnallisesti tuottavan sisällön takaavaan isoiskoulutukseen.
Monin paikoin erinomaisesti toimiva isoskoulutus ja isostoiminta on voimavara, josta ei ole syytä luopua. On kuitenkin tärkeää, että myös niille nuorille, jotka eivät syystä tai toisesta halua tulla isostoimintaan, olisi paikka seurakuntayhteydessä. Jos kirkko ja seurakunta on aidosti myös olemisen yhteisö, myös passiiviseen toimintaan tulee olla mahdollisuus. Kaiken nuorille(kaan) suunnatun toiminnan ei tarvitse olla tuottavuuteen tai työhön tähtäävää.
Rippikoulun ei tulisi rajautua vain osaksi nuorisotyötä. Jos näin käy, rippikoulun seurakunnallinen perusote kapeutuu. Rippikouluopetuksen ja sen jälkeisen nuorisotyön keskiössä tulisi olla nuori ja hänen muuttuvat elämänkysymyksensä. Aikuistuvan nuoren toivottaminen tervetulleeksi seurakuntayhteyteen kysyy nuorisotyötä laajempia resursseja.
Evankelisluterilainen kirkko on suuren haasteen edessä etsiessään aineksia, joilla kruununjalokivi saadaan kiiltämään houkuttelevana niin toimijuuteen tähtääville kuin kyselevään pohdiskeluun jättäytyville nuorille aikuisille. Ei ole varaa luottaa siihen, että fiilistely iltanuotiolla kantaa. Rippikoulusuunnitelman sanoin: "jatkuvan palautteen ja arvioinnin avulla voidaan korjata oppimisessa ilmenneitä puutteita ja syventää nuorten kanssa niitä asioita, joihin heidän mielenkiintonsa on suuntautunut."